Heikki Typpö:

Euroopan puolustusydin

Amerikkahan ei ole missään vaiheessa ollut kovin innostunut EU:sta eikä varsinkaan  Emusta. Se on tajunnut niiden uhkaavan se omia globaaleja etujaan. USA on myös koko ajan pyrkinyt vaikuttamaan, sekoittamaan ja vaikeuttamaan EU:n organisoitumista. Oivallisina välineinä sillä on ollut Englanti ja Nato. Reaalisosialismin romahdus merkitsi USA:n pyrkimysten harppauksellista etenemistä Euroopan valloituksessa rauhankumppanuuksineen ja uusine natojäsenineen.

Persianlahden sodat, Kosovon sota ja varsinkin menossa oleva Irakin sota kärjistivät Euroopan johtavien maiden ja USA:n väliset ristiriidat täysin avoimiksi. Tähän prosessiin ovat liittyneet myös aikaisemmat kauppapoliittiset, ilmansuojelulliset ja kansainvälistä rikoslainsäädäntöä koskevat kiistat, joita on pyritty vähättelemään ja peittelemään. Sovinnosta ei näy merkkejäkään.

Ranskan, Saksan, Belgian, Luxemburgin ja Kreikan kaavailema Natosta riippumaton Euroopan puolustusliittoaloite sai Amerikan ilmaisemaan vakavan hermostumisensa. Euroopan itsenäistyminen myös uuden teknologian rakentamisessa, kuten satelliittipaikannuksessa, on raivostuttanut USA:ta.

Nyt alkanut ristiriidan uusin vaihe (kiista EU:n omasta puolustuksesta) koettelee Euroopan omaakin yhtenäisyyttä. Se saattaa johtaa EU:n hajoamiseen ja USA:n pyrkimysten vahvistumiseen Euroopassa, elleivät eurooppalaiset valtiot tiedosta ristiriidan todellista luonnetta ja ryhdy sen mukaisiin toimenpiteisiin. Amerikan liittolaisina Englannin rinnalla toimivat ns. EU:n uudet jäsenmaat. Ne toimivat itse asiassa Eurooppaa ja omien kansojensa etuja vastaan.

Tosiasiassa Eurooppa on jo nyt jakaantunut globaalia kapitalismia edustavan Amerikan ja Euroopan kapitalistien intressejä ilmaisevan eurooppalaisen blokin muodostumiseen. Jos Ranskan ja Saksan tahto murretaan lukuisten pienten valtioiden toimesta, EU muuttuu AU :ksi eli Amerikan Unioniksi. Suomessa pitäisi silloin suorittaa uusi kansanäänestys AU :iin liittymisestä, sillä edellinen koski vain EU:ta.

Hesarin  (11.5.03) artikkelisivulla Antti Blåfield osoitti ymmärtämättömyyttä globaalikapitalismin, EU:n intressien ja USA:n politiikan ristiriitaista keskinäisyhteyttä kohtaan. Hän sotki käsitteitä siten, että hän ei nähnyt yhteyttä globaalikapitalismin ja Amerikan politiikan välillä laisinkaan. Hänen mukaansa globaalikapitalismi on hyvä, mutta USA:n politiikka on paha. Hän puolusti globaalikapitalismia Nokian esimerkillä. Antti Blåfield ei näe, että globaalikapitalismin olemus on pääomien kasaantumisessa eikä tietoliikenneteknologiassa, vaikka tietoliikenteen kehitys ilmentääkin kapitalismin globalisoitumista.

Pääomien kasaantuminen on omalakinen prosessi, mutta se ei voi tapahtua ilman ihmisten toimintaa ja kansallisten valtioiden ulkopuolella. Suurimpien pääomien kasaantumiselle juuri Pohjois-Amerikkaan löytyy historiallinen selitys, johon tässä en puutu. Kasaantunut globaali pääoma ja USA:n kansalliset edut ovat yhtyneet tavalla, joka on tehnyt Amerikasta poikkeuksellisen vaarallisen valtion pienellä planeetallamme. Globaali pääoma on saanut USA:sta poliittisen edustajan, joka ajaa häikäilemättömästi vain ja ainoastaan sen etuja. Maailmanlaajuisesti toimivia yrityksiä on myös Amerikan ulkopuolella, ja ne ovat myös USA:n suojeluksessa. Tästä syystä myös Nokiaan sitoutunut globaali pääoma ja USA:n edut yhtyvät (vaikka Nokia ei käsittääkseni ole puhtaasti USA:n intresseihin sidottua pääomaa).

Euroopan, Japanin, Kiinan ja Venäjän pääomakeskittymät ovat USA:n keskittymiä pienempiä, mutta niidenkin pyrkimys on tietenkin sama: maailman valloittaminen. Alakeskusten taistelu USA:n johtoasemaa vastaan saa tietenkin kansallisia vivahteita, sillä pääomakeskittymät kaikkialla joutuvat käymään saman aikaisesti taistelua kansalaisten sieluista eli poliittisesta vallasta.

 Suomen poliitikkojen keskustelu EU:n puolustusytimestä on ollut hyvin muodollista, jossa ei juuri ole kajottu asian sisältöön. On puhuttu pelkästään siitä, kuuluako ytimeen vai ei; kun pitäisi keskustella siitä, mitä EU:n oma puolustus merkitsee Naton kautta tapahtuvalle USA:n vaikutusvallalle Euroopassa.

Myös Vasemmistoliitossa keskustelu on ollut epäanalyyttista. Kun vasemmistolla ei ole omaa, työväenluokan eduista lähtevää EU-politiikkaa, se on liittynyt porvariston poliittiseen keskusteluun ja kysellyt itseltään, pitäisikö Suomen liittoutua vai pysyä liittoutumisen ulkopuolella? Pitäisikö Suomen ryhtyä rauhaan pakottajaksi, ja kuinka suurella joukolla Suomi osallistuu nopean toiminnan joukkojen muodostamiseen? Liittoutumisvaihtoehdossa EU:n oma puolustus on nähty askeleena Natoon eikä vaihtoehtona Natolle. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Siimes on antanut kannatuksensa liittoutumiselle sen tarkemmin erittelemättä miten porvariston ja vasemmiston edut jakaantuvat sotilaallisissa asioissa.

Saksan, Ranskan ym. maiden aloite Euroopan omasta puolustusytimestä on Irakin sodan jälkeisessä kansainvälisessä tilanteessa tulkittava USA:n ja Naton vastaiseksi toimenpiteeksi, ja sellaisena vasemmisto voi sitä kannattaa, koska EU:n oma puolustus on pienempi paha kuin Naton huseeraus Euroopassa. Tietenkin Suomen pitää  voida valita, milloin ja millä intensiteetillä se puolustusytimeen osallistu. Tärkeätä on muistaa, että kysymyksessä on taktinen valinta, sillä vasemmiston intresseissä ei ole toimia maailmanpoliisina sosiaalisissa konflikteissa, joiden todellisena aiheuttajana on etuoikeutettujen luokkien harjoittama sorto omistamattomia kansanjoukkoja kohtaan. 

Jaakko Laakso ja Esko Seppänen kuten ei myöskään Yrjö Hakanen näe EU:n omassa puolustusytimessä ja Natossa mitään eroja, vaan kysymyksessä on yksi ja sama militarismi. Heidän näkemyksensä juontuu romahtaneen sosialismin aiheuttamasta analyyttisestä sokeudesta. Sen mukaan sosialismin vastainen kapitalistinen Länsi näyttäytyy yhä yhtä monoliittisena kuin reaalisosialismikin aikoinaan näytti. Heidän strategianaan globaalikapitalismia vastaan on ilman tavoiteohjelmaa tapahtuva pelkkä vastustaminen ja globalisaatiosta irrottautuminen. Se muistuttaa erehdyttävästi "irti tulopolitiikasta" -kampanjaa 70-luvulla. Kommunistisessa manifestissa Marx ja Engels osoittivat kuinka väistämätön kehitys maailman kapitalisoituminen on. Näin on myös tapahtunut. Globalisaatio on kapitalisoitumisen viimeinen vaihe, joka yhtä väistämättömästi kuin se toteutui, myös päättyy - ja mitä todennäköisimmin katastrofiin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että katastrofin aloittaa USA:n taloudellinen romahdus, joka johtaa kapitalismin poliittiseen ja ideologiseen romahtamiseen myös Euroopassa, kenties koko maailmassa. Milloin se tapahtuu, sitä on yhtä vaikea ennustaa kuin oli Neuvostoliitonkin romahtamista aikanaan.

Romahdukset eivät milloinkaan johda automaattisesti uuteen järjestelmään, sosialismiin tai jonkun muun nimiseen, ellei sitä varten ole luotu yhteiskunnallista voimaa. Euroopan ay-liikkeeseen perustuva vasemmistolainen EU-poliittinen ohjelma on lähtökohta uuden voiman luomiselle. Se on vasemmiston EU-politiikan ensisijainen ja tärkein tehtävä. Globalisaation sisäisten ristiriitojen (EU:n puolustaminen USA:ta vastaan) kärjistäminen on tärkeä mutta toisarvoinen tavoite. Sekään ei ole mahdollista ilman vasemmiston omaa voimaa. Vain Euroopan yhtynyt vasemmisto pystyy määrittelemään mihin suuntaa EU:ta tulee kehittää vähävaraisten ihmisten  tarpeita ja kapitalismin jälkeistä Eurooppaa ajatellen.

 Jos Nato-vastainen puolustusliitto toteutuu Euroopassa, kilpailu eurooppalaisten sieluista kiristyy entisestään. USA ei tule antamaan periksi. Tämä ei ole vaikuttamatta myöskään EU:n yhtenäisyyteen. Se voi johtaa jopa EU:n hajoamiseen, kuten edellä totesin. Syntyy kenties kaksi voimaryhmittymää Eurooppaan: toinen muodostuu Saksan ja Ranskan ympärille ja toinen Iso Britannian ympärille, mikäli Blair säilyttää asemansa. Italian ja Espanjan kuuluminen Britannian leiriin ei ole itsestään selvä asia loppuun saakka. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että ainakin Espanja liittyy Saksan ja Ranskan leiriin, kunhan Zapatero lyö Aznarin ensivuoden (2004) vaaleissa.

Niin sanotut uuden Euroopan maat ovat nousukasmaisessa innostuksessaan jo sitoutuneet viidenneksi kolonnaksi Euroopassa eli pelinappuloiksi Britannia vetämään blokkiin, mikä merkitsi uutta voimanlisää USA:n valtapyrkimyksille Euroopan alueella.

 Irakin sodan opetuksista voidaan vetää myös se johtopäätös, että Venäjän jonkinasteinen jäsenyys EU:ssa on ennen pitkää välttämättömyys. Venäjän jäsenyys esimerkiksi Euroopan puolustusytimessä antaisi ytimelle aivan uudenlaisen uskottavuuden. Suomella on pitkä kokemus  yhteistyöstä Nyky-Venäjän edeltäjän, Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen puitteissa. Tuosta yhteistyöstä ei koitunut Suomelle minkäänlaista vahinkoa. Päinvastoin. Nykyinen Venäjä on normaali nuori kapitalistinen valtio, jolla on paljon annettavaa Euroopalle. EU:n tulee tunnustaa tämä realiteetti varsinkin nyt, kun entiset NL:n reunavaltiot ovat ryhtyneet USA:n vaikutusvallan edistäjiksi Euroopassa tarjoamalla alueitaan USA:n tukikohdiksi. Venäjän jäsenyys puolustusliitossa tasapainottaisi sekä Eurooppaa että koko maailmaa. Venäjän rauhantahtoisuus ja yhteistyökykyisyys ovat tulleet monta kertaa ilmi viimevuosina. Osallistuuhan Venäjä myös Naton rauhankumppanuusohjelmaan. Todellisena rauhankumppanina Venäjä vastusti USA:n hyökkäystä Irakiin Saksan, Ranskan ja Kiinan rinnalla.

Vasemmiston EU-linjausten peruskysymys turvallisuuspolitiikan alueella on USA:n saneluvallan vähentäminen ja mieluummin katkaiseminen Euroopassa. Naton halvaannuttaminen on tämän linjauksen avaintavoitteita. Toisena kysymyksenä on kansallisten parlamenttien veto-oikeuden säilyttäminen varsinkin turvallisuuskysymyksissä, kuten Esko Seppänen on vaatinut. Veto-oikeus on pienten maiden ainoa turva. Sen avulla voidaan myös estää perusteettoman nopeasti toteuttamaan pyritty liittovaltioituminen EU:ssa. Mutta kuten sanottu vain työväenliikkeen yhtenäisen taistelun avulla voidaan EU:n lisämilitarisoituminen estää ja edistää demokraattista kehitystä Euroopassa. Kaikkien maiden proletaarit yhtykää -tunnus pätee juuri tänään, ja varsinkin EU-politiikassa se on ajankohtainen.

SAK:n tulisi olla erittäin aloitteellinen puolustaessaan työläisten etuja EU-kapitalistien pyrkimyksiltä käyttää halapatyövoimaa, alentaa minimipalkkojen tasoa, kiertää veroja, siirtää yrityksiä maasta toiseen suurempien voittojen toivossa. SAK:n tulisi parantaa nuorten työläisten asemaa työmarkkinoilla sekä lisätä työttömyysturvaa, joka on lähes kaikissa EU-maissa ajettu alas. Sosiaalipolitiikka ja työläisten eläke-etujen valvominen kuuluvat SAK:n ja vasemmiston EU-politiikkaan perusarsenaaliin.

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007