Heikki Typpö

Paavo ja Taisto 

 Paavo Lipposella on mielenkiintoinen status Suomen politiikassa. Hän ei ole enää pääministeri, mutta on vielä puhemies ja SDP:n puheenjohtaja. Hänen uransa on laskujohteinen EU:ssa, Suomessa, jopa SDP:n sisällä, mutta hänen vaikutuksensa Suomen poliittisen eliittiin keskuudessa on kasvanut ja näyttää yhä kasvavan. Hänestä puhutaan pelottavan kunnioittavasti, ja kaikki politiikan nokkamiehet, presidenttiä myöten, vakuuttelevat olevansa pikemminkin samaa kuin erimieltä Lipposen kanssa.

Lipponen on vaihtanut tyyliään avoimemmaksi. Se politiikka, minkä Hän ennen julisti viralliseksi salaisuudeksi, sen Hän kertoo nyt avoimesti kaikille. Juuri kun Jäätteenmäki oli kannettu areenalta ulos, Hän haastoi kaikki mahdolliset osapuolet avoimeen taisteluun, jopa Suomen kansan. Lipponen moittii suomalaisia siitä, että nämä ovat salauskollisia Neuvostoliitolle ja avo-vastaisia Amerikalle. Natosta pitää ryhtyä käymään keskustelua, vaikka gallupit ovat kertoneet, että vain 16 % suomalaisista kannattaa Natoon liittymistä. Irakiin on mentävä kantamaan USA:n sotareppua ulkoministerin vastaan hangoittelusta huolimatta, jne.

Mutta mihin perustuu Lipposen kasvanut mahti rooliaseman heikentymisestä huolimatta?  Hegel on kerran todenneen, että historian tapahtumat ja henkilöt näyttäytyvät niin sanotusti kahdesti. Marx kommentoi tuota sanomalla, että Hegel on unohtanut vain mainita, että  ensimmäisen kerran ne (tapahtumat ja henkilöt) näyttäytyvät tragediana ja toisen kerran farssina. Niin tai näin, mutta ei ole vaikea huomata, että Lipposella todellakin on edeltäjä aivan lähihistoriassa. 

Lipposen rooli tänään muistuttaa erehdyttävästi Taisto Sinisalon roolia silloin, 1970 -luvulla. Sinisalokin näki neuvostovastaisuutta kaikkialla, jopa omissa riveissään.  Taisto Sinisalo ja Leonid Breshsnev näyttäytyvät nyt toisen kerran historian näyttämöllä Lipposen ja Bushin hahmossa. NL on nyt vain muuttunut USA:ksi ja Moskova Washingtoniksi. Tämä analogia voi selittää Lipposen kasvanutta poliittista mahtia tämän päivän Suomessa.

Taisto Sinisalolla ei ollut SKP:ssa kovinkaan suurta kannatusta, mutta kuitenkin hän pyöritti puoluetta miten tahtoi. Niin Aalto kuin Saarinenkin olivat sulaa vahaa hänen käsissään. Jäsenistön mielipiteille Tasi viittasi kintaalla. Tasilla oli voimaa, ja kaikki tiesivät, että Tasin voiman salaisuus oli  NKP ja Breshsnev. Nuo tapahtumat ja henkilöt olivat osallisena tragediassa, joka tuhosi kansandemokraattisen liikkeen Suomesta ja vei uskottavuuden niiltä vasemmistolaisilta rippeiltä, jotka siitä jäivät jäljelle.

Demarien ja Lipposen toiminta alkaa todellakin muistuttaa 30 vuoden takaisia tapahtumia, ja työväenpuolueen imago alkaa saada farssimaisia piirteitä. Farssi on huvinäytelmän laji, jonka teho perustuu vauhdikkaaseen toimintaan, kärjistettyyn tilannekomiikkaan uskottavuuden kustannuksella ja usein nokkelaan sanailuun. Irak-jupakka oli jo tätä parhaimmillaan.

Mutta onko sittenkään viisasta kuitata meneillään oleva huvinäytelmä pelkällä naurulla? Nyt on pelissä paljon suuremmat panokset, kuin 30 vuotta sitten.

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007