Heikki Typpö

Kolme pääomaa

Yhteiskunnan ikuista luontosuhdetta välittää kolme erilaista pääoman tyyppiä: kulttuuriperintö, tuotantovälineet ja valta. Pääoma ymmärretään näillä sivuilla ihmisten väliseksi suhteeksi ja samalla yhteiskunnan ja luonnon väliseksi suhteeksi. Sekä ihmisten välinen että ihmisten ja luonnon välinen suhde voi olla joko eriarvoinen  tai tasa-arvoinen valtasuhde riippuen pääomien omistamisen luonteesta.

Kulttuuriperintö on aikaisempien sukupovien ja ikäluokkien luoma aineellishenkinen kasauma, joka koulutuksen avulla siirretään uusille sukupolville. Tuotanto ei ole mahdollista ilman kulttuuriperintöä ja koulujärjestelmää, joka saattaa uudet ikäluokat tietoiseksi kasautuneesta tiedosta eli vallitsevasta kehitystasosta.

Tuotantovälineetkin ovat kasautunutta tietoa ja työtä, ja ne ovat kehittyneet alunperin alkeellisista työvälineistä. Ne edustavat  konkreettisesti sitä välineistöä, jonka avulla ihmislaji ottaa luonnon antimia omakseen.

Ihmislajin luontosuhde ei ole ollut mahdollista ilman järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Yhteiskunta merkitsee aina yhteisön päätöksentekojärjestelmää luontosuhteen ohjaamiseksi. Päätöksentekojärjestelmä on aina myös valtajärjestelmä, sillä se päättää kulttuuriperinnön ja tuotantovälineiden käytöstä luontosuhteessa. Samalla se määrittelee myös yksityisen ihmisen aseman ja osuuden päätöksentekojärjestelmässä, ja tätä kautta määräytyy hänen asemansa myös luontosuhteessa.

Ihmiskunnan kehityshistoriassa luontosuhdetta välittävät pääomat ovat aluksi olleet yhteisessä omistuksessa, mutta kehityksen myötä ne ovat siirtyneet yksityiseen omistukseen, jolloin osa yhteiskunnan jäsenistä on menettänyt omistusoikeutensa pääomiin. Sen vuoksi valta yhteiskunnassa onkin vain pääomia omistavilla kansalaisilla, ei koko kansalla. Seuraavassa lyhyt katsaus siihen, kuinka omistusoikeus ja omistamattomuus uusinnetaan nykyajan yhteiskunnassa. Aiheesta lisää kirjassani Sosialismin kupla eli miksi unelma särkyi.

Koulutus

Edellä todettiin, että koulujärjestelmän tehtävänä on siirtää kulttuuriperintö uusille ikäluokille ja sukupolville. Näin ei kuitenkaan tapahdu tasa-arvoisesti ja demokraattisesti. Osa ikäluokan lapsista jätetään kulttuuriperinnön ulkopuolelle. Koulujärjestelmä vain valikoi ne yksilöt ikäluokasta, jotka voivat saada kulttuuriperinnön esteettömästi haltuunsa. Niinpä koulujärjestelmä uusintaakin vain yhteiskunnan luokkajakoa (sivistyneistön ja työväenluokan osalta; porvaristo syntyy taloudellisessa kilpailussa), eli valitsee ikäluokasta ne yksilöt, joista muodostuu kapitalismin etujoukko, poliittinen eliitti ja koko sivistyneistö. Kulttuuriperinnön tasa-arvoisen siirtämisen sijasta koulujärjestelmä uusintaa kulttuuripääoman omistamisen sivistyneistölle.

Koulujärjestelmän suorittaman valinnan jälkeen sivistyneistön ulkopuolelle jäänyt enemmistö ikäluokista muodostaa aikuistuttuaan tämän päivän proletariaatin, josta  tulee osaton, oikeudeton (ja etujoukon mielestä myös tiedoton) kansanosa. Lukiokoulutus on ensimmäisenä rajana kansalaisoikeuksien saannille suomalaisessa yhteiskunnassa. Aiheesta lisää edellä mainitussa kirjassa.

Työelämä

Omistamattomuutta eli työväenluokan palkkaorjuutta pidetään luonnollisena ja itsestään selvänä ja ikuisena asiantilana. (Työväenluokka on syntynyt historian kulussa porvaristosta menetettyään kilpailussa tuotantovälineensä.) Jo yli 150 vuotta sitten työväenluokassa syntyi tietoisuus, että ikuinen palkkaorjuus ei ole välttämättömyys. Vasta tietoisuuteen herännyt nuori työväenluokka asetti jo tuolloin tavoitteeksi yhteiskunnan, joka poistaa palkkaorjuuden tulevaisuuden yhteiskunnasta. Ensimmäinen yritys epäonnistui (reaalisosialismin toteutus), mutta palkkaorjuuden jatkuminen entistä ankarampana pitää huolen siitä, että tavoite säilyy voimassa.

Toteutuakseen tavoite edellyttää monia teoreettisia ja käytännöllisiä asioita. Teoriaan liittyen kysymys omistamisesta vaatii syvempää historiallisloogista analyysia. Ensiksikin on myönnettävä se tutkimuksista ilmenevä tosiasiassa, että omistusoikeus jakaantui jo alkuyhteiskunnassa kahteen osaan: yhteisomistukseen ja yksityisomistukseen. "Kulutustarvikkeiden" eli yhteisesti hankitun ravinnon kulutus tapahtui oletettavasti yhteisomistuksen pohjalta. Yhteisön olemassaolo edellytti jokaisen jäsenen ravinnon saantia. Kunkin esihistoriallisen ihmisen itse valmistama työkalu tai ase kuului valmistajalle itselleen, eli oli yksityisessä omistuksessa. Niinpä yhteisomistus ja yksityisomistus ovat omistamiseen liittyvien käsitteiden alkuperäisiä ja historiallisia peruslähtökohtia.

Yhteisomistusta voidaan pitää vanhimpana omistusmuotona sen vuoksi, että vain se saattoi toimia kehityksen alkuvaiheessa siten, että yhteisö säilytti olemassaolonsa aineellisesti ja loi perustan kielen syntymiselle. Se että yksityisomistus syrjäytti historian kulussa yhteisomistuksen, täytyi johtua juuri työkalujen ja tuotantovälineiden kehityksestä, ja niiden roolin korostumisesta turvallisuuden ja ravinnon tuottamisessa.

Voidaan sanoa, että yhteisomistuskin on tietyssä mielessä yksityistä omistamista, sillä yhteisomistuksen vallitessa yhteisön jokaisella yksilöllä on oikeus esimerkiksi yhteisesti tuotettuun ravintoon. Tämä pätee vielä tänäänkin eettisenä periaatteena, vaikka yhteisomistus onkin hävinnyt yhteiskunnasta lähes kokonaan. Eettisen periaatteen vaikutuksesta kenenkään ei mielellään anneta kuolla nälkään, vaikka hän ei omistaisikaan mitään sellaista, joka oikeuttaisi hänet tiettyyn osuuteen varannosta. Käytäntö on kaunista periaatetta karumpi. Unisefin Uudenvuoden raportti kertoi jo 70-luvulla, että 40 000 lasta kuolee päivittäin nälkään maailman köyhimmillä alueilla. Tilanne lienee sama vieläkin.

Yhteisomistus on syntynyt välittömiä tarpeita tyydyttävien hyödykkeiden yhteisestä nautinnasta ja muuttunut työkalujen yksityisomistuksen kautta tuotantovälineiden yksityiseksi omistukseksi. Työkalut eivät välttämättä aluksi olleet ravinnon hankkimisen edellytys. Siihen saattoi riittää pelkät kädet, jotka nekin olivat tietenkin jokaisen omat. Omistusoikeudesta johtuva suuri yhteiskunnallinen ongelma syntyi vasta sen, kun työkaluista tuli ravinnon hankkimisen välttämätön edellytys. 

Tuotantovälineiden yksityinen omistusoikeus on johtanut lopulta yhteiskunnallisen vallan välineiden (taloudellisten, kulttuuristen ja sosiaalisten pääomien) yksityiseen omistusoikeuteen. Tällä hetkellä omistusoikeuden suojaa nauttivat vain vallanvälineiden omistaminen, mutta yksilökohtaisten kulutustavaroiden omistaminen on jätetty omistusoikeuden ulkopuolelle.

Yksityinen omistusoikeus on yhteiskunnallisesti tuotettujen kulutustavaroiden osalta palautettava jokaista ihmistä koskevaksi yksityiseksi ja pyhäksi omistusoikeudeksi. Tämä koskee sekä ruumiin että hengen tarpeita tyydyttäviä välttämättömiä hyödykkeitä. Vallan välineiden yksityinen omistusoikeus on sitä vastoin palautettava yhteisöomistukseksi, koska niiden valmistamisesta ei vastaa niiden omistajat vaan vaan yhteiskunta, eli yhteiskunnallinen tuotanto-organisaatio. Yhteiskunnan tuottamat vallan välineet on tekijänoikeuden nojalla saatettava tasa-arvoisen päätöksenteon eli demokratian piiriin.

Työväenluokka (laajasti käsitettynä) on avainasemassa omistusoikeuden palauttamisessa yhteisön kaikille jäsenille, koska se itse on kaiken omistuksen ulkopuolella. Työväenluokalla on täten eräänlainen ihmiskunnan pelastustehtävä, kuten jo Marx asian aikanaan ilmaisi. Vaikka tästä ei mitään jumaluusoppia pidäkään rakentaa, niin on terveen järjen mukaista todeta, että tuskin porvaristo lähtee kamppailemaan yhteisomistuksen puolesta, tai sivistyneistö kouluarvostelun poisjättämisen puolesta.

Työväenluokan asema ja tehtävät

1) Työväenluokka on syntynyt proletarisoituneesta pikkuporvaristosta osin jo feodalismin loppuaikana, mutta pääosiltaan kapitalismin vallitessa, ja tämä prosessi jatkuu yhä. Työläinen ei siis omista tuotantovälineitä, mutta se omistaa itse oman työvoimansa ja voi oman harkintansa mukaan vuokrata työvoimaansa työnottajille. Työvoimansa itsenäinen omistusoikeus on johtanut ay-liikkeen syntyyn, työtaisteluihin ja työehtosopimuksiin ja lopulta työsopimuslakiin.

2) Ay-liikkeen vapaata työtaistelu- ja työsopimusoikeutta ei saa rajoittaa valtiovallan eikä muidenkaan tahojen toimesta suurtyöttömyydenkään vallitessa. Työttömyyskorvaukset ja sosiaalipoliittiset kustannukset on maksettava niiden, jotka noita ongelmia synnyttävät. Kapitalismi on pääomien omistajien järjestelmä, ja heillä on myös vastuu toimintansa seurauksista. 

3) Poliittiseen eliittiin haikailevan byrokratisoituneen ay-johdon tulee muistaa, mikä on ay-liikkeen historiallinen tehtävä, ja johdon on toimittava sen mukaisesti. AY -liike ei voi olla minkään poliittisen hallitusryhmän automaattinen tukiorganisaatio.

4) Ay-liikkeen velvollisuutena on huolehtia työelämän ulkopuolella olevien väestöryhmien taloudellisista oikeuksista ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Sosiaalipoliittisen lainsäädännön sisältö on suoraan riippuvaista ay-liikkeen voiman ja sen toimenpiteiden aktiivisuudesta.

5) Ay-liikkeen aktiivisuus ei voi nykyoloissa rajoittua pelkästään Suomen alueelle, vaan sen on kannettava vastuunsa myös EU:ssa tapahtuvasta toiminnasta. Nimenomaan Euroopan ay-liikkeestä riippuu, millaiseksi EU:n toiminnan sisältö tulevaisuudessa muuttuu.

6) AY -liikkeen on ajettava koulutuspolitiikan muuttamista opetuskulttuuriltaan sellaiseksi, ettei se saatavuudeltaan ja opetuksen relevanssiltaan syrji työtätekevien luokkien lapsia vaan toteuttaa yhteiskunnallista tasa-arvoa. Luokkajaon betoni murtuu vain tätä kautta. Yhteiskunnan ja EU:n demokratisoiminen on oltava ay-liikkeen perustavoitteena kaikilta osiltaan.

Demokratia

Kysymys demokratiasta kytkeytyy valtioon; myös nykyinen epädemokratia on valtion ylläpitämää. Valtio jakaantuu kahteen osaan, poliittiseen valtiovaltaan, joka säätää lait, ja valtiokoneistoon, joka toteuttaa ja kontrolloi lakien toteutusta. Valtiokoneisto toimii, tai ainakin pitäisi toimia, poliittisen valtiovallan alaisena. Joskus on vaikea sanoa, kumpi johtaa kumpaa. 

Jos poliittinen valtiovalta on vasemmiston käsissä ja koneisto oikeiston käsissä, käy melkoisella varmuudella niin, että vasemmisto menettää valtiovallan. Valtiokoneisto on sittenkin valtion ydin ja olemus. Se säätelee, mitä poliittinen valta tekee. Valtiokoneisto edustaa pysyvyyttä ja valtiovalta vaihtuvuutta. Ensimmäinen edellytys demokratian toteuttamiselle on, että valtiokoneiston virkaroolit jaetaan avoimesti poliittisten voimasuhteiden mukaisesti, ja koneiston toiminta tehdään täysin läpinäkyväksi.

Valtion tehtävänä on tähän asti ollut etuoikeutettujen eli vallassa olevien luokkien etujen ja jatkuvuuden turvaaminen. Tässä tehtävässä se käyttää tarvittaessa myös väkivaltaa. Valtiokoneisto onkin itse asiassa väkivaltakoneisto. Historiallisesta näkökulmasta luokkaväkivalta onkin valtion ensisijainen tehtävä. Myöhemmin sille on kehittynyt toissijaisia eli sekundaarisia tehtäviä, joita hoitavat ideologiset valtiokoneiston osat sekä taloudelliset ja tekniset valtiokoneiston osat. Myös näissä koneiston osissa astuu väkivalta tarvittaessa kuvaan, vaikka se arkipäivän toiminnassa onkin taustalla.

Louis Althusser on niitä harvoja filosofeja, jotka ovat pohtineet näitä kysymyksiä. Kapitalismin globalisaatiovaiheessa eli tällä hetkellä on näkyvänä tendenssinä valtiokoneiston sekundaaristen osien alasajo (tai niiden väkivaltaelementtien korostaminen) ja valtion perustehtävää suorittavan väkivaltakoneiston vahvistaminen. Tämä näkyy erityisesti juuri nyt terrorismin vastaisen sodankäynnin aikana

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007