Heikki Typpö:

Kaikkien maiden prekaarit…

Vappuyönä 2006 poliisien kanssa kahinoinut nuorisomielenosoitus on osoittautunut kansainvälisen ulottuvuuden omaavaksi prekariaatti -liikkeen mielenosoitukseksi. Nimitys vaikuttaa kovin akateemiselta, eikä ihme sillä sen suomalaiset ideanikkarit todella ovat nuoria yliopiston tutkijoita.

Prekariaatilla ei ole vielä suomenkielistä vastinetta, minkä vuoksi sitä on nimitetty pätkätyöläisten liikkeeksi. Osmo Soininvaara on puolestaan ehdottanut liikkeelle nimeksi tilapäistöä vastakohtana pysyväistölle. Liike on sanoutunut irti ylipäätään soinivaaralaisista vihreistä, eikä Soininvaaran määritelmäkään kelpaa prekaarien ideologeille. Heidän mukaansa prekariaatti tulee latinan sanasta precario, joka viittaa rukoilemiseen, toisen armoilla olemiseen, epävarmuuteen, turvattomuuteen, liikkuvuuteen, muuttuvuuteen, väliaikaisuuteen ja hetkellisyyteen. Tilapäistö ei kata kaikkea tätä. Voihan olla, että tilapäistö jää jonkinlaiseksi pysyväistöksi sivistyneistön keskuuteen.  Välillä prekaarit ehkä rukoilevat tai anovat armoa porvaristolta ja oikeistolta, jotta eläisivät; ehkä he välillä kiukuttelevat ja heittelevät kiviä, mutta työväenluokka tulee heille olemaan vielä pitkään halveksunnan kohde.

Erään selväjärkisimmän prekariaatti-ideologin Jukka Peltokosken mukaan prekariaatin ongelmat tulevat todellakin näkyville pätkätöissä, kun prekaarit eivät saa tai eivät halua vakinaista tai edes suhteellisen pitkäkestoista työtä. Sen vuoksi heiltä on riistetty monet sosiaaliset perusoikeudet, kuten äitiysetuudet, sairausloma, eläkkeen kertyminen tai palkattujen lomien ylellisyys.

(Itselläni, koko ikäni pätkätöitä tehneellä eläkeläisellä, on kuitenkin sellainen käsitys, että työväenluokkaan kuuluvat pätkätyöläiset, jotka eivät haluaisi vakinaista tai pitkäkestoista työtä, olivat ja ovat edelleen todella harvinaisia. Työ ei tietenkään aina miellyttänyt, mutta työläisellä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vakituisesta työstä ennen kuin uusi työpaikka on tarjolla.)

Peltokosken luonnehtima prekariaatti ei kuvaakaan työläisiä, vaan lähinnä pitemmälle koulutettuja henkilöitä, jotka globalisaation kaudella ovat joutuneet työelämän ulkopuolelle. He luonnollisesti kokevat työttömyyden kuten ruumiillisen työnkin tilapäiseksi välivaiheeksi, kun heille tutkinnon suorittamisen jälkeen mahdollisesti avautuu perinteen mukainen virka tai muu henkisempi tehtävä sivistyneistölle kuuluvalla työalueella.

Luettuani prekariaatin nettisivuille kirjoitettuja ansiokkaita ja rehellisiä artikkeleita en voinut välttyä edellä esitetyltä ajatukselta, että prekariaattiliike ilmentää globalisaation oloissa tapahtuvaa sivistyneistön proletarisoitumista. Prekaarit itse eivät ole oivaltaneet tätä objektiivista luokka-asemaansa. Heidän analyysinsa yhteiskuntakehityksestä yleensä, omasta asemastaan siinä, heidän suhtautumisestaan työväenluokkaan, porvaristoon, yritysmaailmaan ja tulevaisuuteen ei lähde sivistyneistön luokka-asemasta käsin, vaan  kuvitteellisesta todellisuudesta. Samoin heidän tavoitteensa, ilman ehtoja kaikille maksettava perustulo, jonka yritykset maksaisivat, on luokkien välisen taistelun näkökulmasta vailla yhteiskunnallista realismia. Myös heidän taistelusuunnitelmansa hankkiutua (tuotannollisesti johtavaan ja) luovan luokan luokkaasemaan suojautumalla yritysten sisälle, ovat utopistisia, etten sanoisi hourupäisiä.

Heidän teoretisointinsa taustalla on kapitalismin globalisoituminen, reaalisosialismin romahdus, työväenliikkeen ja työväenluokan itsetunnon katoaminen ja sitä seurannut oikeistolaistuminen sekä myös tietotekninen kehitys. He eivät kuitenkaan johda teorioitaan eivätkä käsitteitään näistä historiallisista tapahtumista, vaan ottavat ne metafyysisesti ajassa liikkuvista porvarillisista ennakkoluuloista, toiveista ja etukysymyksistä.

Jokaisen yhteiskuntateorian oikeellisuus riippuu siitä, miten hyvin se vastaa vallitsevaa todellisuutta. Jos kapitalismin ydinkysymyksiä käsittelevä teoria (uusi työ)  ei huomioi yhteiskunnan luokkajakoa millään tavalla, se ei voi olla uskottava teoria. Yhteiskunnan perusluokissa, porvaristossa, sivistyneistössä ja työväenluokassa, tapahtuneet muutokset tulisi ottaa teorian lähtökohdiksi, mutta se ei kuulu prekaarien metodeihin laisinkaan. He tosin puhuvat vuorovaikutuksesta, mutta vuorovaikutuksen tarkempi analyysi puuttuu täysin. Kapitalismi, jos mikä, on luokkien välistä taistelua eli vuorovaikutusta jokaiselta osa-alueeltaan. Sitä sietäisi eritellä.

On tietenkin häpeäksi vasemmistolle ja ammattiyhdistysliikkeelle, että ne eivät ole edes yrittäneet etsiä ratkaisuja globalisaation aiheuttamiin ongelmiin. Sen vuoksi prekariaatin yritystä löytää ratkaisukeinoja pätkätyön ja työttömyyden ongelmaan on tervehdittävä ilolla. Tosin ratkaisua ei löydy heidän esittämästään keinovalikoimasta. Mielenkiintoisia ja haasteellisia heidän näkemyksensä joka tapauksessa ovat, ja kun niiden takana on yliopistossa työskenteleviä tutkijoita, niin samalla ne heijastavat yliopistomaailman yhteiskuntateoreettista tasoa Suomessa. Sen vuoksi prekariaatin esityksiin on suhtauduttava vakavasti.

Tukeudun tässä artikkelissa, kuten jo mainitsin, Jukka Peltokosken nettiartikkeliin ”Kaikkien maiden prekaarit…” Hänen käsityksensä näyttävät toistuvan kaikissa muissakin sivuilta löydettävissä artikkeleissa.  Peltokosken käsitteiltä ja koko teorialta puuttuu historiallinen ja kokonaisyhteiskunnallinen ulottuvuus. Hän puhuu ikään kuin uutena asiana yhteiskunnallisesta tuotannosta, joka ei sijoitu pelkästään tehtaisiin vaan koko yhteiskuntaan.

Kysymyksessä ei ole kuitenkaan uusi asia. Kirjoittihan jo Engels aikanaan että ihmislajin pyrkimyksenä on aina ollut kahdenlainen tuotanto: ihmisen itsensä tuottaminen, ja elämänvälinen tuottaminen ihmiselle. Yhteiskuntakehityksen tasosta on aina riippunut se, missä määrin perhejärjestelmä, ihmisen tuotanto, on määrännyt elämänvälineiden tuotantoa. Nuo kaksi tuotannonalaa ovat edelleen olemassa. Ne ovat toistensa ehtoja ja edellytyksiä, mutta kuitenkin erillisiä tuotannonalueita, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Toinen edustaa tuotantoa ja toinen kulutusta. Tietenkin myös tuotanto kuluttaa (raaka-aineita, energiaa ja ihmistä), ja kulutus tuottaa työvoimaa tai työvoimatavaraa tuotannolle.

Peltokosken ja prekaarien käsityksissä nämä kaksi tuotannon aluetta ovat nyt muuttuneet yhdeksi ja samaksi yhteiskunnalliseksi tuotannoksi. He haluavat nähdä asian vielä niin, että ihmisen tuotannosta, kulutuksesta, tulee tärkein, määräävä tai lähes ainoa tuotannonala, jolle elämänvälineiden tuotanto on alistettu. Näin asia nähtiin silloin kun reaalisosialismin uskottiin jäävän pysyväksi järjestelmäksi, kaikki ihmistä varten, kaikille tarpeidensa mukaan.

Sosialismia ei kuitenkaan voida toteuttaa globaalikapitalismin oloissa, jossa taloudelliset pääomat ovat porvariston yksityisessä omistuksessa, jossa ihmiskunnan kulttuuriperintö, kulttuuripääoma on yhä pienenevän sivistyneistöjoukon monopolina ja jossa yhteiskunnallinen päätöksenteko, valta, on yhä kauempana laajoista kansanjoukoista.

Peltokosken kirjoituksen kokonaisnäkemyksen puute jättää prekaarien luokkataustan selvittämättä. Asiassahan ei pitäisi olla mitään arkaluonteista. Luokka-aseman määrittelyssä täytyy lähteä ihmislajin ikuisesta luontosuhteesta ja sitä välittävistä pääomista, jotka muodostavat kriteerit luokkajaolle. Ihmiskunnan luontosuhdetta välittäviä pääomia ovat nuo edellä mainitut (1) taloudelliset pääomat eli tuotantovälineet eli ne, joilla tuotetaan elämänvälineitä. Niiden jakautumisen ihmisten kesken suorittavat taloudelliset lainalaisuudet yhdistyneenä yksityiseen omistusoikeuteen; (2) kulttuuripääoma eli kulttuuriperintö, jonka jakautumisesta päättää koulujärjestelmä kouluarvostelun avulla; (3) sosiaalinen pääoma eli valta. Vallan jakaantuminen on riippuvaista kulttuuripääoman jakautumisesta ja vallitsevasta poliittisesta järjestelmästä.

Mikä suhde kullakin yksilöllä on näihin pääomiin, määrää hänen objektiivisen luokka-aseman. Näiden kriteerien perusteella nyky-yhteiskunnasta löytyvät kolme yhteiskuntaluokkaa: porvaristo, sivistyneistö ja työväenluokka.

Sivistyneistön luokkaolemuksena on kulttuuriperinnön monopoli, jota se pitää yllä kouluarvostelun avulla. Koska globaali porvaristo ei tarvitse apuluokakseen kuin osan sivistyneistöstä, niin juuri se synnyttää prekariaatin kaikissa maissa kaikkine niine ongelmineen, joita Peltokoski on ansiokkaasti kuvannut. Sivistyneistön erikoisesta luokkaolemuksesta johtuu, että prekaaritkin ovat kulttuurimonopolin hallitsijoita. Globaali porvaristo on vain vienyt heiltä mahdollisuuden hyödyntää kulttuurimonopoliaan pääomien yhteisestä varannosta.

Prekaarien suhde omaan luokkaansa, sivistyneistöön sekä porvaristoon ja työväenluokkaan määrittyy tältä pojalta hiukan erilaiseksi, kuin mitä Peltokoski on sen itse määritellyt.

Prekaarien ongelma ei hänen mukaansa ole se, että he ovat prekaareja, kaikkea muuta. Prekaarisuus tekee heistä työvoimaa, joka omaa mahdollisuuden dynaamisuuteen, mahdollisuuden jota muulla työvoimalla ei ole. ”Yhteiskunta, markkinat ja työkulttuuri ovat epäilemättä muuttuneet pysyvästi dynaamisiksi, (siis joustoja ja liikkuvuutta vaativaksi), eikä tämä ole täysin työvoiman halujen vastaista. On vain keskusteltava dynaamisuuden ehdoista ja seurauksista. Prekaariuden vastakohta ei ole pysyvyys ja muuttumattomuus, vaan dynaamisuuden työvoimalähtöinen hallinta. Prekariaatin kamppailu käydään elämänhallinnasta ja elämän laadukkuudesta”. Oikealla työvoimanhallinnalla prekaarisuuden negatiiviset ominaisuudet muuttuvat positiivisiksi ominaisuuksiksi, dynaamisuudeksi, ja se tekee prekaareista luovan ja innovatiivisen luokan ei ainoastaan yritysmaailmaan, vaan koko yhteiskuntaan.

Kuulostaa jotenkin tutulta. Näin haasteli aikoinaan feodaaliaatelisto, myöhemmin kommunistinen etujoukko tai natsi-ideologit ylistäessään arjalaisen rodun ainutkertaista kykyä luoda inhimillistä kulttuuria.

Ammattiyhdistysliikkeelle Peltokoski esittää kaksi toivomusta: a) konflikteja (työtaisteluita), jotka avautuvat laajaan julkisuuteen ja b) työn ja tuotannon käsitteiden uudelleenmäärittelyjä.

Työtaistelujen sisältönä tulisi olla tunnustaa epätyypilliset työsuhteet tyypillisiksi. Näin siksi, että suhteellisen pysyvätkin työsuhteet sisältävät nykyään epävarmuutta. On hylättävä ajatus pysyvästä palkkatyöstä työn normina. On siirryttävä ajattelutapaan, jossa kaikkea nykytyötä yhdistää prekaarisuus (edellä käsitteen sisältö). Pysyvien työsuhteiden lähtökohdille rakennettuja oikeuksia ei voida venyttää prekaarien mittoihin, koska he eivät taistele vain palkkatyöstä vaan elämänhallinnasta. Työvoiman oikeuksien päivittäminen prekaarien tilanteesta lähtien tarkoittaisi Peltokosken mukaan myös pysyvämmän työvoiman etujen kasvattamista.

Ensinnäkään työtaistelujen ensisijainen tarkoitus ay-liikkeelle ei ole ollut julkisuuden tavoittelu, vaan taivuttaa kapitalistit työläisten esittämiin vaatimuksiin joukkovoiman avulla. Toiseksi jos halutaan vaihtaa tyypilliset työsuhteet epätyypilliseksi, niin siihen ei tarvita työtaisteluja laisinkaan. Se toteutuu heti, jos ei taistella tai taistellaan liian vähän. Peltokosken tavoite merkitsisi antautumista kapitalistien tahtoon ilman taistelua, kunhan ne vain vähän vihjaisivat siihen suuntaan: "Ilman muuta me ay-liikkeenä suostumme ja julistamme vielä julkisuuteen avautuvan konfliktin, että saamme suostua epätyypillisiin työsuhteisiin!"

Kysymys elämänhallinnasta on prekaareilla näköjään rukoilemisen ja armonanomisen alainen asia. Työväenluokalle elämänhallinta on luokkataistelua.

Työn ja tuotannon käsiteiden uudelleen määrittely on tarpeellista vasta sitten, kun työ ja tuotanto todellisuudessa ovat muuttuneet siinä määrin, että ne sitä vaativat. Onko näin tapahtunut?

Peltokosken mukaan nyky-yhteiskunnassa työllä tai tuotannolla ei ole määrättyä aikaa ja paikkaa. Tätä järjetöntä väitettään Peltokoski ei usko itsekään, koska vetää sen heti takaisin: ”On korkea aika tunnustaa, että yhteiskunnallista hyvinvointia ja rikkautta tuotetaan muuallakin kuin työpaikoilla viitenä päivänä viikossa ja kahdeksana tuntina päivässä”. Perimmältään ei hänen mukaansa pitäisi tehdä eroa elämän ja tuotannon välillä. Tästä puhuin jo edellä, joten ei siihen enempää. Peltokoski jatkaa, että jos tuon nerokaan ajatuksen tavoittaminen tuntuu ay-liikkeestä vaikealta, tulisi yhteiskunnallisen tuotannon piiriin laskea välittömästi (1) vapaaehtoistyö kolmannella sektorilla, (2) uusintamistyö lastenhoidosta ja kotitöistä vanhusten hoitoon, (3) opiskelu ja (4) harrastusorientoitunut toiminta. Jos näistä Peltokosken mukaan jotain maksetaan, sen perusteena ei ole tuottavuus, vaan panostus tulevaan tuottavuuteen palkkatöissä. Tämä opiskelijoille, työttömille ja pätkätyöläisille varattu minimitaso edustaa lähinnä monetaristista rodunjalostustekniikkaa, sanoo Peltokoski.  

Peltokosken takaisin vetämä väite, että tuotannolla ei ole enää määrättyä aikaa eikä paikkaa, esiintyy prekaarien ideologijoukossa voimakkaana ja mitä kummallisimmin perusteltuna. On tietenkin olemassa yrityksiä, yritysten johtohenkilöitä ja yksityisiä yrittäjiä, joihin tämä näkemys pitää paikkansa. Mutta harrastavatko ne/he tuotantoa, on kyseen alaista. Joku pörssipeluri tai ammattisijoittaja voi olla sellainen. Mutta metalli-, rakennus-, puu-, maatalous-, tietokone-, puhelin- ym. teollisuus toimii täsmällisessä ajassa ja paikassa. Samoin liikenne, kauppa, hoiva-alat, koulutus ym. toimivat niin ikään ajassa ja paikassa hyvinkin täsmällisesti. Prekaari-ideologit eivät näe tässä asiassa metsää puulta.

Peltokosken numeroimat mahdollisesti tuotannon piiriin laskettavat työt liittyvät kysymykseen kansantuloa tuottavista töistä. Suomessa tuotannonalojen luokittelu ja tilastointi tapahtuu kansallisen tilipitojärjestelmän mukaisesti, mihin ay-liikkeellä ei ole sananvaltaa. Silloin kun Suomessa vielä keskusteltiin (60 - 70 -luvulla) porvarillinen taloustiede ja marxilainen taloustiede olivat kovastikin erimieltä siitä, millainen työ luo ja millainen ei luo kansantuloa. Nykyään tällaiset asiat eivät kiinnosta juuri ketään. Joka tapauksessa osa yhteiskunnallisesta työstä on kansantuloa tuottavaa ja osa kansantuloa uudelleen jakavaa, tuottamatonta työtä. Kansantulon vastakohtana on tietenkin tuotannon tulosten kulutus.

Perinteisen käsityksen mukaan palkka sisältää työvoiman uusintamisen kustannukset sekä päivittäin, viikoittain, kuukausittain, vuosittain ja sukupolvittain. Näin ollen lasten kasvattaminen ja vanhusten hoito alun alkaen sisältyi palkkaan. Koska vanhusten hoito kaupungistumisen myötä kävi perheille ylivoimaiseksi, osa palkasta pidätettiin eläkekertymää varten. Samoin teknistymisen myötä (uuden työvoiman) lasten koulutukseksi ei riittänyt enää kotona saatu koulutus, ryhdyttiin antamaan lisäkoulutusta  yhteiskunnan ja valtion toimesta palkasta perityillä verovaroilla.

Aineellisen tuotannon palkkatuloa voidaan pitää kansantulona, ja jos osa palkkatulosta pidätetään valtiolle työvoiman uusintamista (koulutusta ja vanhusten hoitoa) varten, on noita kustannuksia pidettävä kansantulona.  

Vapaaehtoistyön kustannuksia kolmannella sektorilla, jos se suuntautuu työvoimatavaran tuottamiseen (uusintamiseen) sosiaalipoliittisena toimintana, on mielestäni pidettävä kansantuloa tuottavana yhteiskunnallisena työnä. Samoin lasten kasvatus ja vanhusten hoito erilaisissa yhteiskunnallisissa laitoksissa on myös sitä. Sen hinta liittyy kansantulon tuotantokustannuksiin samalla tavalla, kuin minkä tahansa tavaran loppukierrätykseen liittyvä hinta liittyy. Vanhustenhoidon kustannukset sisältyvät eläkekertymään, jonka kustannukset tulisi kuulua kokonaan työnantajille, mutta tänään niihin osallistuu myös palkansaaja itse.  

Kotitöitä, opiskelua ja harrastustoimintaa yksilön omana suorituksena itselleen en laskisi kansantuloa tuottavaksi työksi, vaan sen kulutukseksi. Jos noita palveluja tuotetaan yritysmäisesti markkinoille, niin silloin tuotetut palvelut voidaan laskea kansantuloa tuottavaksi tuotannoksi. Jos ja kun kaikilla ei ole työtä eikä riittävää tuloa työvoimansa uusintamiseen (elämänhallintaan, sosiaaliseen itsemääräämisoikeuteen jne.), silloin astuvat kuvaan sosiaaliset tulonsiirrot tai perustulo, kuten prekaarit vaativat. Kaikkien näiden tulojen maksu tulisi kuulua kapitalismissa yrittäjille, joiden järjestelmä kapitalismi on.

Yhteenvetona totean, että prekaari-ideologien vaatimukset työn ja tuotannon uudelleen määrittelystä eivät perustu todellisuuteen. Uuden työn käsitteellä ei ole relevanttia sisältöä kapitalismissa.

Kaikkein mielenkiintoisin kohta prekaarien ja myös Peltokosken kirjoituksessa on luovan luokan käsite, ja sen yhdistäminen prekaarien luokkaan. ”Luova luokka on työvoimaa, jonka työnä on hengata ja elää töissä boheemielämää innovaatioiden tuottamiseksi yritysten käyttöön. Luovan luokan käsite tunnustaa samat seikat kuin edellä kirjatut käsitykset luovuudesta: luovuus on sosiaalisten verkostojen ominaisuus, sen lähtökohtana on inhimillinen moneus ykseyden sijasta. Luova luokka on kuitenkin sidottu yritysmaailman viitekehykseen ja tarpeisiin. Näissä puitteissa se saa toteuttaa elämänsä innovatiivisuutta ja dynaamisuutta jokseenkin autonomisesti. Tuloksena on yrityksen ostama luova elämä”.

Jos luovuuden ehtona olisi hengaaminen ja boheemielämä, ihmiskunta eläisi vielä luolamiehen asteella, tai ihmiskuntaa ei olisi olemassa laisinkaan. Kaikki keksinnöt ja muut luovuuden ilmaukset kautta historian ovat syntyneet ankarassa työssä, kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Luovuus on ihmisen ja ihmiskunnan yleinen ominaisuus, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle. Sen lähtökohtana on inhimillinen moneus ja ennen kaikkea ykseys, sillä ilman ykseyttä ei olisi kieltä. Luovuutta ei ole sidottu yritysmaailman viitekehyksen eikä yritysten tarpeisiin, vaan ihmiskunnan ikuiseen luontosuhteeseen, jonka eri kehitysvaiheet voimme lukea historiasta. Globaalit ja myös kansallisen tason yritykset tuhlaavat tänä päivänä miljoonien ihmisten luovuutta enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historian aikana.

Peltokoski tukeutuu kirjoituksessaan Richard Floridan käsityksiin luovasta luokasta. Hän tulkitsee sen tarkoittavan sitä, että luovuus otetaan yritysmaailman haltuun sisällyttämällä se yritysmaailman puitteisiin ja kategorisoimalla se luokkaominaisuudeksi. Kaikki se, mikä prekariaatissa näyttäytyy negatiivisena (rukoilemisena, epävarmuutena, turvattomuutena, elämisenä yritysten ja sosiaaliviranomaisten armoilla, työn yksitoikkoisuutena jne.), saa luovassa luokassa positiivisen ilmauksensa: valoisat tulevaisuudennäkymät, itsemäärittely, nautinnollinen ja haastava työ, joka on yhtä paljon työtä kuin itsensä kehittämistä, visioi Peltokoski. Voidaan katsoa, että sekä luovalla luokalla että prekariaatilla on yhteinen, sinänsä neutraali ontologia. Ne kumpikin ovat uutta työvoimaa, jossa korostuvat kyvyt dynaamisuuteen ja innovatiivisuuteen. Yhteen määritelmään tiivistettynä, kummassakin korostuu kyky aloittaa jatkuvasti jotain uutta. Uutta työvoimaa luonnehtivat ennen kaikkea uuden aloittamisen ehtymättömät potentiaalit – elämän vitaalisuus, huipentaa Peltokoski evankeliuminsa.

(Kristinusko syntyi, kun orjuuden negatiiviset ominaisuudet käännettiin positiivisuuden lukemattomiksi ilmauksiksi taivaan ihanuudessa Isä Jumalan globaalissa hallinnassa.)

Prekariaatin negatiiviset tai positiiviset ominaisuudet eivät riitä luokkaominaisuuksien sisällöksi. Työväenliikkeen pitkän kokemuksen opettamana voimme olettaa, että luokkaominaisuudet liittyvät ihmiskunnan luontosuhdetta välittäviin pääomiin: taloudellisiin pääomiin (tuotantovälineisiin), kulttuuripääomiin (kulttuuriperinnön haltuun ottoon) ja sosiaalisiin pääomiin (mahdollisuuteen osallistua luontosuhteen ohjaamiseen eli vallan käyttöön). Näiden kriteerien mukaan tämän päivän yhteiskunnassa on kolme luokka: porvaristo, sivistyneistö ja työväenluokka. Vain työväenluokka on pääomien ulkopuolella. Sivistyneistö monopolisoi kulttuuripääomaa ja sosiaalista pääomaa kulttuurimonopolin avulla. Porvaristo taloudellisten pääomien avulla käyttää sivistyneistöä apuluokkanaan ja työväenluokkaa alistettuna riiston kohteena. Prekariaatti on proletarisoituvaa sivistyneistöä, joten Peltokosken artikkelin otsikko voitaisiin kirjoittaa: Kaikkien maiden prekaarit pudotkaa maanpinnalle!

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007