Heikki Typpö:

 Vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksen arvostelu

”Vasemmistoliitto ei ole maailmankatsomuksellinen yhteisö. Puolueen jäsenyys edellyttää vain sitoutumista demokratiaan ja perusarvojemme – tasa-arvon, vapauden ja kestävän kehityksen – edistämiseen” sanotaan ohjelmassa.

Siteerauksen jälkiosa kumoaa alkuosan, sillä käsitteet demokratia, tasa-arvo, vapaus(?) ja kestävä kehitys sisältävät maailmankatsomuksen kaikki osa-alueet. Loppuosakin on Vasemmistoliiton esittämänä ilmeinen valhe, sillä Vasemmistoliitto ei kokemukseni mukaan ole sitoutunut mihinkään noista perusperiaatteistaan. Jos epäilykseni (eikä se ole vain minun) halutaan osoittaa aiheettomaksi, on osoitettava, kuinka perusperiaatteet aiotaan toteuttaa.

Ihmisten välinen tasa-arvo edellyttää, että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tarvittavat välineet (taloudelliset pääomat ja tulot, kulttuuripääoma eli koulutus ja sosiaalinen pääoma eli poliittinen valta) on jaettu tasa-arvoisesti ihmisten kesken. Noiden välineiden omistamisesta tai omistamattomuudesta riippuu myös yhteiskunnan luokkajako. Ilman tämän asian selvittämistä puhe tasa-arvosta on vastuutonta sanahelinää.

Ohjelmaluonnoksesta ei löydä viitteitä kansallisen tai kansainvälisen pääoman tasa-arvoiseen jakamiseen (kuka omistaa ja kuka päättää). Helpoin ja ensimmäiseksi ratkaistavissa oleva tasa-arvon este on sivistyneistölle kuuluva kulttuuripääoman hallintamonopoli, jota pidetään yllä koulujärjestelmän, ja siinä kouluarvostelun avulla. Nykyinen koulujärjestelmä pitää huolen siitä, että taloudellisesti omistamaton työväenluokka jää myös kulttuurisesti omistamattomaksi ja tämän seurauksena vallan ja kaiken demokratian ulkopuolelle. Puheet tasa-arvosta ilman, että näihin kysymyksiin puututaan, on valehtelua.

Jos ohjelmaluonnoksen tarkoitus on väistää nämä kysymykset, silloin siteerauksen alkuosa pitää paikkansa. Vasemmistoliitto ei silloin sisällä minkään laista maailmankatsomusta, tai sisältää kaikki mahdolliset maailmankatsomukset. Mutta mikä puolue se sellainen on? Sellaisena Vasemmistoliiton ohjelmaluonnos sanoutuu ainakin irti kansandemokraattisen liikkeen kunniakkaasta perinteestä.

Kestävä kehitys edellyttää, että luonnon rajalliset sietokyvyt otetaan huomioon kaikessa ihmiskunnan toiminnassa. Kestävän kehityksen esteenä on maan, ilman ja vesien yksityinen omistusoikeus, ja sehän se on kapitalismin ydinongelma. Puheet kestävästä kehityksestä ovat sanahelinää, ellei pohdita sitä, kuinka kestävä kehitys eli luonnonvarojen yhteiskunnallinen omistus toteutetaan. Oma käsitykseni on, että tie kestävään kehitykseen kulkee yhteiskunnallisen tasa-arvon kautta, eikä päinvastoin. Se on aloitettava sivistyneistön kulttuurimonopolin murtamisesta, jotta kulttuuriperintö avautuisi kaikille. Se vasta avaisi mahdollisuudet kansan demokratiaan ja sen poliittiseen valtaan. Yhteiskunnan uudistaminen ohjelmaluonnoksen perusperiaatteiden mukaisesti on vasta tällöin reaalisten mahdollisuuksien piirissä. Edellä esitetyn avulla käyn kursorisesti läpi ohjelmaluonnoksen eri kohdat.

1. Vasemmiston tie oikeudenmukaiseen maailmaan

Yhteiskunnan luokka-analyysin korvaaminen epämääräisellä vasemmisto-termillä estää sorron, puutteen ja eriarvoisuuden konkreettisen analyysin edes siinä lyhyessä muodossa, jota periaateohjelma edellyttää.  

Yhteiskunta, jossa yksilö voi elää vapaasti ja kehittää itseään polkematta muiden vapautta ja itsensä kehittämistä, vaatii ehdottomasti konkreettista analyysiä, joka ratkaisee uskottavasti yksilöiden välille helposti syntyvät ristiriitaiset pyrkimykset. Ainoa ratkaisu siihen on, että yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen välineet (tuotantovälineet, kulttuuri ja valta) omistetaan ja hallitaan tasa-arvoisesti. Toisin sanoen luokkajako yhteiskunnasta on poistettava. Ellei tätä mainita selvästi, ohjelma muuttuu mitään sanomattomaksi mössöksi, kuten nyt on käynyt. Maininta, että vapaus ja demokratia voivat toteutua vain tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, vaatii sekä demokratian että yhteiskunnallisen tasa-arvon määrittelyä, mikä ohjelmasta puuttuu.

”Kiihtyvä aineellisen tuotannon ja kulutuksen tie on kestämätön”, sanotaan ohjelmassa. Tämä pitää paikkansa, mutta lause on mitään sanomaton, ellei mainita, mistä tämä kaikki johtuu. Tuo lause syyllistää syyttömät ja vapauttaa syylliset. Syylliset löytyvät luonnonvarojen ja taloudellisten pääomien yksityisistä omistajista ja tuotannon kaupallisuudesta globaalissa taloudessa.

Ohjelmassa lukee juhlavasti: ”On valittava ihmiskuntatietoinen (?) kestävä kehitys ja vahvistettava maailman ihmisten ja kansakuntien yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta. Tarvitaan tavoitetietoista yhteistyötä”. 

Maailman kansojen yhteenkuuluvuus ja keskinäinen solidaarisuus kasvaa vain kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation vastaisen taistelun myötä. Tavoitetietoisuus tässä taistelussa taitaa olla hukassa myös Vasemmistoliitolla, demareista puhumattakaan.

2. Vasemmistoliiton perusarvot

Vasemmistoliiton perusarvot (tasa-arvo, vapaus ja kestävä kehitys) ovat ohjelmaluonnoksen mukaan kokonaisuus, jonka kaikki osat ovat yhtä tärkeät, ja joita voidaan toteuttaa vain demokraattisessa yhteiskunnassa.

Yllä oleva ajatus ja koko 2. luku osoittavat, että ohjelman käsittely on pahasti kesken. Varsinkin tasa-arvoa ja vapautta koskevat lauseet menevät lähinnä runouden piiriin. Perusarvoja koskevan luvun sekavuus ja mitään sanomattomuus johtuu siitä, että ohjelman tekijät eivät ole löytäneet selkeää yhteyttä perusarvojen ja elävän elämän välille. Sen vuoksi perusarvot ovat jääneet abstraktin haikailun tasolle. Jotta tilanne paranisi, pitäisi rohjeta käydä käsiksi yhteiskunnan luokka-analyysiin.

Jos vasemmiston toimintaa ohjaa ajatus, että jokaisella pitäisi olla tarpeeksi, mutta kenelläkään ei liikaa, kuten ohjelmassa esitetään, niin silloin ei lähdetä liikkeelle luonnon kestokyvystä, vaan ihmisten tarpeista, joiden ”kohtuullisen” tason määräisi joku epämääräinen virkamieskomitea.

Toisen luvun perusarvo-ongelmien purkaminen pitäisi aloittaa ihmiskunnan ja luonnon keskinäisestä vuorovaikutuksesta eli ihmiskunnan ikuisesta luontosuhteesta. Luonto itse on vuorovaikutuksen toinen osapuoli, ja se iskee heti takaisin, jos sen sietokyky ylitetään. Luonnon sietokyky voidaan kyllä nykytietämyksen mukaan tiedostaa, ja ihmisten toimia voidaan säädellä puuttumalla juuri luontosuhdetta välittäviin pääomiin, joista edellä oli puhe. Ihmisen luontosuhdetta välittää kolme pääomaa: taloudellinen pääoma (tuotantovälineet), kulttuuripääoma (kulttuuriperintö) ja sosiaalinen pääoma (yhteiskunnan päätöksentekojärjestelmä) eli valta.  

Ihmisten välinen tasa-arvo, vapaus ja luonnon etujen huomioon ottaminen muodostuu siitä, kuinka nuo pääomat ovat jakaantuneet ihmisten kesken. Se määrää myös yhteiskunnan luokkajaon: Porvaristo omistaa tuotantovälineet, sivistyneistö omistaa kulttuuriperinnön, jonka avulla se määrää myös yhteiskunnan ohjaamisesta poliittisen järjestelmän avulla. Työväenluokka on tästä kaikesta ulkona. Asia ei ole tämän monimutkaisempi.

Ihmiset eivät ole vuorovaikutuksessa vain luonnon kanssa, vaan ja ennen kaikkea toistensa kanssa. Yhteiskunta voidaankin määritellä sosiaaliseksi vuorovaikutukseksi, sillä sen ulkopuolella ei ole eikä voi olla ketään. Luontosuhdetta välittävät pääomat ovat samalla sosiaalisen vuorovaikutuksen välineistöä eli rahaa, koulutusta ja valtaa. Nämä vuorovaikutusvälineet ovat ne elementit, jotka ainoastaan voivat toteuttaa ihmisten välisen tasa-arvon, vapauden ja yhteiskunnallisen demokratian. Jos Vasemmistoliitto haluaa sitoutua demokratiaan ja julistamiinsa perusarvoihin, niin sen pitää pyrkiä siihen, että luonnon antimista päättää koko kansa eikä vain niiden omistajat. Samoin Vasemmistoliiton tulee toimia siten, että kulttuuriperinnöstä voivat rikastua henkisesti koko kansa, eikä vain sivistyneistö. Edelleen Vasemmistoliiton pitää asettaa selkeäksi tavoitteeksi koulu-uudistus, jotka lakkauttaa sivistyneistön yhteiskuntaluokkana eli muuttaa koko kansan sivistyneistöksi ja antaa kaikille ihmisille mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon koulutuksen vähyyden estämättä.

3. Globaalikapitalismin uhka ja vasemmiston vaihtoehto

Ohjelmaluonnoksen kolmannen luvun alku on hyvä, kun se tekee eron kapitalismin ja markkinatalouden välille, vastustaa kapitalismia ja haluaa korvata pääoman ylivallan yritysten kaikkien osallisten yhteistoiminnalla ja työn tulosten oikeudenmukaisella jaolla – mutta sitten se vetää maton hyvien vaihtoehtojensa alta: ohjelmaluonnos haluaa jakaa tuloksen myös sijoittajien, siis kapitalistien kanssa. Sijoittajat ovat kapitalismin olemus, eli vastikkeettomasti anastetun lisäarvon omistajia. Vastustaa kapitalismia ja jakaa tuloksen kapitalistien kesken? Siinä Vasemmistoliiton ristiriitainen olemus.

Globaalikapitalismin kritiikki jättää vastaamatta siihen kysymykseen, miten globaali eli maailmanlaajuinen kapitalismi on syntynyt. Se ei tullut yht’äkkiä ja yllättäen kuin Jäätteenmäen faxit, vaan se kasvoi kansallisista kapitalistisista järjestelmistä lisäarvon määrän voimakkaan kasvun myötä 200 vuoden aikana. Lisäarvon määrä on tällä hetkellä niin suuri, että sille ei löydy käyttöä reaalitaloudessa. Edes pankit eivät pysty maksamaan sille riittävää korkoa (korkohan on hankittava reaalitalouteen myönnetyistä lainoista). Globaali pääoma spekuloin sen vuoksi kansainvälisessä taloudessa ostelemalla yrityksiä ja siirtelemällä niitä maasta toiseen. Kansalliset taloudet, myös Suomi, on jo avattu globaalikapitalismin temmellyskentiksi.

Tehdyn poliittisen ja taloudellisen vahingon korvaaminen täysimääräisenä on mahdottomuus. Irtoaminen EU:sta katkaisisi vahingon jatkumisen, mutta se merkitsisi ilmeisesti ulkomais-omisteisen tuotannon menettämistä Suomesta, lisää työttömyyttä ja muita kansantaloudellisia ongelmia. Tuotantolaitokset (rakennuksina) tietenkin jäisivät, mutta niiden avaaminen uudelleen toiminnalle vaatisi paljon rahaa. Toki globaalista pääomasta riippumatonta pääomaa on paljon, ja siltä voisi saada alkurahoitusta. Kauppasuhteet säilyisivät ainakin Venäjään, joten EU:n ja globalisaation ulkopuolella on elämää. Nämä vaihtoehdot tulisi selvittää kylmän viileästi ja perusteellisesti, jotta vaihtoehdot Suomen tulevaisuuden varalle voisivat olla tarjolla reaalisina vaihtoehtoina.

Globalisaation demokratisointipuheet ovat naivismia pahimmillaan. Kehitykseen globalisaation sisällä voidaan ehkä puuttua vasta laajan talouskriisien yhteydessä, mihin globalisaatio ennen pitkää ajautuu, mikäli kansainvälinen ay-liike ja poliittinen työväenliike ovat ymmärtäneet varautua tulevaan kriisiin riittävän varhain. Keinoina silloin voi olla vain tiukka yhtenäinen kansainvälinen liike ja äärimmäisen kova taistelu. EU:n varaan ei siinä taistelussa voi kovin paljon rakentaa. Vasemmistoliiton uhkaus haastaa globaalikapitalismi humanismilla ja kestävällä vaihtoehdolla ovat pieraisuja tuuleen, ei enempää.

EU:lle uusi suunta

Ohjelmaluonnoksen politrukkimaista luonnetta kuvastaa se, että yhteiskunnallisen muutoksen subjekteja ovat vain poliittisen eliitin ryhmittymät: oikeisto, vasemmisto, uusliberalismi, puolueorganisaatiot jne.. Tämä on perua etujoukkososialismin ajoilta, ja tuo näkemys pesiytyi aikoinaan myös kd-liikkeen etujoukkoon, ja sitä kautta näköjään myös Vasemmistoliittoon. Yhteiskunnallisen muutoksen todellisia subjekteja ovat kuitenkin yhteiskuntaluokat, mutta Vasemmistoliittohan on luopunut luokka-ajattelusta. EUkin tulisi nähdä luokkapohjalta, jotta sen toimintaa voitaisiin ymmärtää, ja siihen vaikuttaminen saisi reaalista sisältöä.

Mallioppilaan rooli, solidaarisuusmallit, reilunpelinsäännöt, oikeudenmukaisuusvaatimukset, kompromissien rakentelu, yhtenäisyyden turvaaminen jne. ovat pelkkää virkamiesmäistä kielipeliä (verbaalista politikointia), joka ei muuta mitään muuta kuin poliitikkojen palkkoja ylöspäin. Ohjelmaluonnos tältä osin vaatisi laskeutumista maanpinnalle.

Ihmiskuntavastuun maailma

Tämä alaluku on valtaosaltaan sanahelinää, abstraktisia sanoja peräkkäin ilman sisäistä loogista yhteyttä. Niistä ei rakennu periaatteellista linjaa edes poliitikkojen kompromissikäyttäytymiselle saati sitten Vasemmistoliiton jäsenistön toiminnalle.

4. Kohti sosiaalista Suomea

Sana ”arki” (johdannaisineen) on peräisin Suvi Anne Siimeksen terminologiasta. Hänen elämänsä (ainakin poliittinen elämä) on kaiken todennäköisyyden mukaan ollut pelkkää sunnuntaita, koska hän halusi parantaa tavallisten ihmisten arkea, jotta ne eivät haikailisi liikaa sunnuntaielämää.

Ohjelmaluonnoksen tekijöiltä on jäänyt lukematta sosiologinen kirjallisuus, koska he käyttävät sanaa ”sosiaalinen” ikään kuin sosialismi-sanan miedonnettuna korvikkeena. Sana ”sosiaalinen” on minun havaintojeni mukaan lähes synonyymi sanalle ”yhteiskunnallinen”. Puhutaanhan sosiaalisista kerrostumista, sosiaalisesta elämästä, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta jne.. Jos Vasemmistoliiton tavoitteena on pelkkä sosiaalinen yhteiskunta, niin se on tarpeeton, sillä suomalaiset ovat eläneet sosiaalisena ja sosiaalisina yhteisöinä kenties tuhansia vuosia.

Kun ohjelmassa pyritään hyvinvointivaltion uudistamiseen sosiaalisen Suomen periaatteiden mukaiseksi, niin ”Suomen” kohdalle voisi sijoittaa minkä valtion nimen tahansa, sillä kaikki sosiaaliset yhteisöt (poiketen monista eläinyhteisöistä) toimivat samojen periaatteiden mukaisesti.

Sosiaalisten yhteisöjen toimintaperiaate muodostuu sosiaalisen vuorovaikutuksen periaatteista. Siinä subjekti ja objekti (vuoronperää) pyrkivät vaikuttamaan toiseen osapuolen ajatteluun ja käyttäytymiseen tarkoituksella, että oma, omiin tarpeisiin pohjautuva arvojärjestelmä tulisi toteutetuksi. Juuri epätasa-arvon vuoksi osapuolilla on enimmäkseen erilaiset resurssit vuorovaikutusvälineitä (rahaa, koulutusta ja valtaa). Osapuolista se, jolla on vähemmän ja huonommat välineet, häviää pelin. Pelisyklin jälkeen seuraa sosiaalinen reaktio, jonka mukaan toinen esiintyy hyvänä, toinen huonona ihmisenä. Tasapelin sattuessa he ovat yhtä hyviä. Pelin lopputuloksesta eli sosiaalisesta reaktiosta on monia versioita. Uuden pelin strategia valitaan useasti edellisten pelien sosiaalisen reaktion perusteella[1].

Hyvinvointivaltio, hyvä elämä, tasa-arvo, perusoikeudet, vapaus ym., josta ohjelma paljon puhuu, toteutetaan jakamalla sosiaalisia pelivälineitä jokaiselle ihmiselle yhtä paljon.

Vapauden unelma todeksi

Tämän luvun sisältö tuli käytyä läpi jo edellä, mutta puutun siihen vielä erikseen sen vuoksi, että tässä luvussa on muutamia tärkeitä kohtia. ”Sosiaalisessa Suomessa jokainen yksilö voi omista lähtökohdistaan kehittää itseään ja sivistyä. Heikommassa asemassa olevia on erityisesti tuettava”. Porvari hyväksyisi tuon lauseen sellaisenaan, sillä he ymmärtävät, että me elämme jo sosiaalisessa Suomessa. Epäselväksi jää, ovatko ohjelman tekijät samaa mieltä, sillä jos kysymys on tavoitteesta, niin miksi kirjoittaa tuo toinen lause? Onko tulevaisuuden tavoite jo sellainen, että osa suomalaisista olisi silloinkin osa paremmassa, osa huonommassa asemassa?

Lisäksi siteeraukseen sisältyy toinen, hyvin arveluttava ajatus. Siinä puhutaan yksilön omista lähtökohdista. Omia lähtökohtia yksilöllä ovat ainoastaan biologiset ominaisuudet, joiden vaikutusta kehittymiseen ja sivistymiseen eivät allekirjoita muut kuin vanhoillisimmat opettajat ja muut natsismin perintöä vaalivat ihmiset. Nykyaikainen käsitys väittää, että oppiminen, kehittyminen ja sivistyminen ovat sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön tuotetta. Biologisten tekijöiden vaikutusta tuohon prosessiin ei tunneta.

Nykyisen koulujärjestelmä kouluarvostelu perustuu biologistiseen näkemykseen ihmisen oppimiskyvystä. Ovatko ohjelman tekijä omaksuneet saman kannan? Sivistyneistön hallintamonopoli kulttuuriperintöön perustuu niin ikään tuohon biologisten tekijöiden suorittamaan ”objektiiviseen” jakoon. Se erottelee työväenluokan kulttuuripääoman ulkopuolelle. Sivistymisen vapaus on työväenluokalle pelkkä unelma. Se jääkin sille ikuiseksi unelmaksi, mikäli se on Vasemmistoliiton ohjelmasta riippuvainen.

Ohjelmassa vaaditaan jokaiselle nuorelle hyvää yleissivistystä ja ammatillista koulutusta. Tämä vaatimus saisi konkreettista sisältöä, jos vaatimukseen lisättäisiin lukion ja ammatillisen koulutuksen yhdistäminen. Tämän tavoitteen toteutuksella estettäisiin koulujärjestelmämme oleellinen ominaisuus, jonka avulla sivistyneistö käyttää perusopetusjärjestelmäämme pelkkänä sivistyneistön rekrytointilaitoksena.

Ohjelmaluonnos lähestyy rasismin rajoja, kun se julistaa: ”Omissa oloissaan elävien etnisten tai kulttuuristen yhteisöjen Suomea emme kannata”.

Kuitenkin esimerkiksi työväenluokka, kapitalistit, sivistyneistö, saamelaiset, mustalaiset, yhteiskunnasta syrjäytyneet, poliittinen eliitti, Vasemmistoliitto jne. elävät omissa oloissaan. Yhteys vieraisiin sosiaalisiin ryhmiin on niille joko väkivaltaista, pakollista tai muuten vastenmielistä. Tällaista vuorovaikutusta mielellään vältetään, ellei se ole välttämätöntä oman sosiaalisen ryhmän olemassa ololle. Näin on tapahtunut jo ennen somalien tai muiden maahanmuuttajien Suomeen tuloa. Miksi lisätä heidän taakkaansa painostamalla tarpeettomasti suomalaisuuteen? Ja millaiseen suomalaisuuteen? Porvariston ymmärtämään suomalaisuuteen? Kohta on mielestäni poistettava!

Nyt kun itse on saanut maistaa ”arvokasta vanhuutta”, on suorastaan huvittavaa lukea, kun nuoret ihmiset julistavat, millaista on arvokas vanhuus, johon jokaisella on oikeus: ”Ihmisarvoisen vanhuuden edellytyksenä ovat riittävät hoiva- ja kulttuuripalvelut sekä mahdollisuus itsensä kehittämiseen ja sosiaalisiin suhteisiin”. Paljonko on riittävä? Sietäisi kysyä asiaa vanhuksilta itseltään. Voi olla, että itse olen syyllistynyt nuorena samaan syntiin?

Oikeus työhön ja oikeus työssä kaikille

Jos vasemmisto ymmärretään laajasti, niin tässä Vasemmistoliitto arvostelee itseään. Kun Vasemmistoliitto ei halua eikä uskalla tehdä selkeää eroa SDP:n porvarillisuuteen, niin ohjelmaluonnos puhuu työelämän ongelmista, kuin ne olisivat SDP ja koko vasemmiston ulottumattomissa. Kuitenkin juuri ay-liike on aluetta, jossa vasemmistoliittolaisilla olisi paljon mahdollisuuksia muuttaa tilannetta, jos sitä haluaisivat.

Jos Suomen ay-liikkeen asema tunnustetaan sellaiseksi kuin se tällä hetkellä näyttää olevan, niin SAK on porvarillisen hallituksen ja kapitalistiluokan varmin tuki ja turva. Se on tätä sen vuoksi, että ay-liike on erittäin tehokas työväenluokan hillitsijä ja kurissa pitäjä. Tästä on paljon näyttöä ja tämä nähtiin viimeksi Paperiliiton lakon aikana. Tämän ominaisuuden sille antaa SDP eikä niinkään Vasemmistoliitto, joka on poiketen SKDL:n ominaisuudesta enemmänkin sivistyneistöliikettä kuin työväenliikettä, ja siten myös ulkona työläisjoukoista. Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen entisten kansandemokraattien yhteys jäi heikoksi työläiskulttuurin ulkopuolisille Claes Anderssonille ja Suvi Anne Siimekselle. Heidän puheenjohtajuuskausiin sisältyy koko Vasemmistoliiton olemassaolo.

Ohjelmaluonnoksen suurin puute onkin siinä, että ay-liikkeen kehitystavoitteet on kokonaan unohdettu. Tämä ei ole vahingollista ainoastaan tämän päivän työolosuhteiden kannalta, vaan ennen kaikkea globalisaation vastaisen rintaman rakentamisen kannalta. Vaikka SDP tuollaista visiointia vastustaisikin, se olisi tehtävä, jotta olisimme valmiina kun globaalikapitalismin kriisi tulee.

Suurtyöttömyyden yllättäessä SAK ja koko ay-liike osoittautui amerikoituneeksi. Toisin sanoen se vetäytyi vakituisen työsuhteen säilyttäneiden työläisten asianajajaksi, ja kielsi kuin Juudas Iskariot työttömiksi jääneet työläisjoukot. Tuo monisatatuhantinen joukko jätettiin Liisa Jaakonsaaren, Sinikka Mönkäreen ja Tarja Filatovin johdolla porvarien ja virkamiesten pompoteltaviksi työttömyysturvan huononnusten mylläkässä. Vasemmistoliiton ministerit olivat koko ajan samassa hallituksessa mainittujen ”työministerien” kanssa. Tämän muistaen tuntuu jopa tympeältä lukea ohjelmaluonnoksen komealta kalskahtavia sanoja: kansalaisuus työelämässä, reilut työehdot, demokratiakulttuuri työpaikoille, vastatoimi pätkätöillä keinottelulle, työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen, naisten palkat ja asema työelämässä, työaikaa on lyhennettävä, työtä jaettava, työn käsitettä laajennettava, yrittäjyyden epävarmuudet hallintaan jne. jne.

Otsikossa mainittu ”Jokaisella oikeus työhön” on jäänyt kokonaan käsittelemättä. Kuinka tämä oikeus kapitalismissa toteutetaan, olisi ollut työttömille mielenkiintoista luettavaa. Otsikon julistus olisi hyvinkin mahdollista konkretisoida, jos turvauduttaisiin SKDL:n ohjelmaperinteeseen ja Ele Aleniuksen oppiin sosialistisesta kasvupolitiikasta ja asteittaisesta tiestä sosialismiin. Vaan kun ei ole ajan hengen mukaista!   

5 Vasemmistoliitto – vapaamielinen ja avoin kansalaisliike

Ihminen, joka ei jostain syytä uskalla tai halua tunnustaa kansallisuuttaan, sukuaan ja omaa historiaansa, elää valheessa. Hänen on vaikea integroitua sosiaaliseen yhteisöön, jossa elää ja toimii. Sama koskee sosiaalista organisaatiota, puoluetta, myös Vasemmistoliittoa. Vasemmistoliitto on tähän saakka pyrkinyt väistämään kysymyksen omasta lähihistoriastaan, omasta menneisyydestään. Uudessa ohjelmaluonnoksessa yhteys menneisyyteen on mainittu seuraavasti: ”Liikkeemme juuret ulottuvat sosialistisen työväenliikkeen yli satavuotiseen kamppailuun tasa-arvon ja alistettujen vapauden puolesta”.

Tämä ei ole paljon, kun ottaa huomioon, kuinka suuria kansanjoukkoja sosialismi liikutteli sadan vuoden ajan. Olkoonkin, että sosialismin kokeiluun liittyi monia suuria virheitä, luuloja, vääriä unelmia ja uskomuksia. Kuitenkin se tuotti valtavaa maailmanhistoriallista menestystä: Venäjä, Kiina ym. kehittymättömät maat kuroivat umpeen yli sadan vuoden viiveen Eurooppaan verrattuna. Ennen kaikkea, sosialismi tuotti työväenliikkeelle tietoa ja kokemusta, jonka opiksi ottaminen tulevaisuutta ajatellen on välttämätöntä, mikäli halutaan toteuttaa sitä, mitä sanotaan. Unohtamisella on myös vakava kasvatuksellinen seuraus. Nuoret ikäluokat eivät enää tiedä noista ajoista ja tapahtumista mitään. Sillä jopa ylvästellään Vasemmistoliitossa ja sen nuorisojärjestöissä. Tietämättömyys historiasta ja varsinkin lähihistorian tapahtumista on fasismin hedelmällisin kasvupohja.

Kuitenkin ohjelmaluonnoksessa korostetaan, että Vasemmistoliiton ihmiskäsitys on valoisa, vapaamielinen, moniarvoinen ja humanistinen. Tämä ei ole uskottavaa, sillä vanhemmat suomalaiset joka tapauksessa tietävät Vasemmistoliiton ja sen edeltäjien kunniakkaan historian vakavat virheet pitkältä ajalta. Siitä vaikeneminen ja sen salaaminen nuorisolta herättää ihmetystä. Valoisa ihmiskäsitys voi elää vain rehellisyydessä, ei valheessa.

Keskustelua tarvitaan myös seuraavasta virkkeestä: ”Edustuksellinen demokratia tarvitsee tuekseen yhteyden kansalaisten arkeen ja kansalaisliikkeisiin”.

Tällainen asennoituminen on johtanut - ei ainoastaan Vasemmistoliiton vaan -  koko poliittisen eliitin, etääntymiseen kansasta. EU antaa tässä asiassa lisää vetoapua. Edustuksellista demokratiaa ei ilmeisesti voida korvata muulla järjestelmällä, mutta kuinka edustus järjestetään, on asian ydin. Luontosuhteen todellinen subjekti on kansa. Sen tulee olla myös politiikan todellisena subjektina. Edustuksellisen demokratian pitää pystyä tämä asia järjestämään.

Tällä hetkellä edustamisesta on tehty yksityistä yritystoimintaa, jonka markkinointi tapahtuu median välityksellä. Esimerkkejä löytyy kosolti. Edustuksellisessa demokratiassa kilpailee kaksi tendenssiä: johtajavaltaisuus ja jäsenvaltaisuus. Työväenliike, myös Vasemmistoliitto, on aina ollut johtajavaltaista jäsendemokratian kustannuksella. Poikkeuksen tarjoaa vuosien 1905 - 1918 välisen ajan tapahtumat työväenliikkeen ja punakaartin osalta.

Sosialismin ajan rumimmat virheet tehtiin juuri johtajavaltaisuuden avulla. Niitä ei tehnyt vain NKP, vaan myös SKP, ja myös SKDL, kun antoi haudata itsensä elävältä. Jos jäsenvaltaisuus olisi ollut voimassa, monilta virheiltä olisi säästytty.

Valoisa ihmiskäsitys edellyttää luottamista tavallisiin ihmisiin, ei vain sivistyneisiin uranrakentajiin.

Ylle siteerattu virke lähtee johtajavaltaisuuden tavoitteesta. Suomalaisille tämä ei enää kelpaa.

6. Maailma on vasta nuori

Luvun otsikko on totta ja ensimmäinen kappalekin kelpaa. Toisessa kappaleessa palataan taas johtajavaltaiseen ajatteluun, kun puhutaan maailmankehityksen poliittisesta ohjauksesta. Maailmankehitystä eivät ohjaa arvot ja arvojärjestelmät, kuten mainitaan, vaan ihmiset vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Millaisilla arvoilla ja arvojärjestelmillä kukin on motivoitunut vuorovaikutukseen, riippuu hänen hallinnassa olevista vuorovaikutusvälineistä ja niiden tuomasta asemasta yhteiskunnassa. Sen vuoksi 2000-luvun kehitystä voidaan ohjata oikeille kehitysurille päästämällä maailman omistamaton kansa päätöksentekoon, vapauttamaan itsensä sorrosta ja kahleista, ja jakamaan hyvän elämän välineitä kaikille yhtäläisesti. Yhtäläiset välineet tuottavat tasapelin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja se on ihannetila tulevaisuuden ja kehityksen kannalta.

Mikäli muista oikein Kalevi Suomela viljeli kolmannen vasemmiston käsitettä  jo Vasemmistoliiton ensimmäisen periaateohjelman laatimisen yhteydessä. Silloin sitä perusteltiin numerojärjestyksellä, johon nimikin viittaa. Nyt sille annetaan myös sisällöllinen määritelmä: liberalismin ja sosialismin historiallinen liitto. Kovasti on hämärä ja ristiriitainen tuo tavoiteltu avioliitto!

Vaikka määritelmä on kuvaava, se ei silti ole uusi. Sosialidemokratia sisällytti jo Toisesta Internationalesta alkaen liberalismin ja sosialismin ohjelmaansa, ja siitä syntyi nykyinen sosialidemokratia (toinenko lie vai kolmas?). Liberalismi on pelkistettynä kapitalismia ja sosialismi taas ymmärretään kapitalismin vastakohdaksi. Seikka, joka jakaa kapitalismin ja sosialismin vastakohtaisiksi aatejärjestelmiksi, liittyy tuotantovälineiden omistamisen muotoon: yksityiseen tai yhteiskunnalliseen omistamiseen.

Historiasta voidaan tehdä se johtopäätös, että omistusoikeus on aina ollut sekä yksityistä että yhteistä omistusta. Yhdessä hankittu ravinto oli jo esihistoriassa yhteistä, mutta työkalut ja aseet olivat yksityisessä omistuksessa. Ne olivat sen, joka oli ne valmistanut. Kun työkalujen rooli ja merkitys tuotannossa kasvoi, yksityisomistus melkein lakkautti yhteisomistuksen. Kulutustarvikkeetkin siirtyivät yksityisomistuksen piiriin, sille, joka omisti niiden tuottamiseen tarvittavat välineet. Eettisistä syistä ravinnon yhteisomistus säilyi myöhemmissäkin oloissa hyväntekeväisyytenä, ja nykyään sitä jatkaa sosiaalipolitiikka.

Sosialismin ideaan kuului, että kulutustarvikkeet ovat kauttaaltaan yhteisiä, mutta ne jaetaan hyväksytyn periaatteen mukaan yksilöiden yksityiseen käyttöön. Tuotantovälineet sosialismissa otettiin yhteisomistukseen, ja niiden käytöstä päätti valtio. Ongelmaksi jäi, ja siihen sosialismi kaatui, että valtio ei ollutkaan yhteistä omaisuutta, se jäi hierarkkisen eliitin yhteisomistukseen, jonka käytöstä saattoi päättää yksi henkilö. Etujoukosta tuli se aateli, jonka etuja sosialismi lopulta ilmensi.

Omistus käsitteenä on epämääräinen, ongelmallinen, mutta joustava. Jos minä omistan jonkin kulutushyödykkeen, minä voin periaatteessa hävittää sen (ongelmajätettä sisältävään hyödykkeeseen tämä ei enää päde; kestokulutushyödykkeet ovat valtaosaltaan sellaisia). Jonkin hyödykkeen yhteisomistus edellyttää sopimusta tai periaatetta, jonka mukaan yksilöistä koostuva omistajajoukko kuluttaa tai käyttää yhteisomistuksen kohdetta. Käyttösopimus tai -periaate itse asiassa yksityistää hyödykkeen omistajilleen. Tuotantovälineet, varsinkin tänä päivänä, ovat sellaisia, että niitä ei voida konkreettisesti jakaa omistajilleen, kuten maata jaettiin kuolinpesästä perillisille. Tuotantovälineiden omistus on yhteiskunnallisen tuotannon aikana vallan omistusta. Valta voidaan kyllä jakaa hyvinkin tasa-arvoisesti omistajien kesken jos halutaan. Tuotantovälineiden yhteisomistus on sen vuoksi täysin mahdollista.

Kapitalismista sosialismiin siirtyminen voi tapahtua niinkin, että tuotannollisia pääomia, jotka ilmentävät siis taloudellista valtaa, ei sosialisoida tai siirretä yhteisomistukseen. Tarvitsee vain palauttaa omistusoikeus tasa-arvoisen päätösvallan muodossa sille 95 prosentille kansasta, jolta se on ryöstön, pakko-oton tai arvolain perusteella viety. Yksityisomistuksen pyhyys on ulotettava pysyvästi jokaiseen olemassa olevaan ja tulevaan kansalaiseen. Jo syntymätodistukseen voidaan merkitä omistusoikeus yhteiskunnalliseen valtaan, joka astuu voimaan lapsen aikuistuttua. Nykyäänhän puhutaan paljon vastuusta tuleville sukupolville. Saattaa ollakin, että valtion omistus tai jokin yhteisomistuksen muoto sisältää liian suuren mahdollisuuden vallan väärinkäytökseen.

Kulttuuriperinnön hallintamonopoli on niin ikään vallan monopolia. Tarkemmin sanottuna kulttuuriperintöön kohdistuvaa omistus on sivistyneistön yksityis- ja yhteisomistusta. Omistus on sinetöity todistuksin, diplomein, hatuin ja miekoin. Se on joko yhden ihmisen tai jonkinlaisen collegion valtaa päättää siitä, mikä on kulttuuriperinnettä, sivistystä, tietoa, tiedettä, kenelle sitä jaetaan, millä periaatteella karsinta tapahtuu ja millainen on se organisaatio, jolla kulttuuriperintö jälkikasvulle ylipäätään siirretään. Kulttuuriperinnön hallintamonopoli kulminoituu kouluarvosteluun. Poistetaanpas se, niin nähdään mitä kauheaa tapahtuu!

Sosiaalisen pääoman yhteys kulttuuripääomaan on ilmeinen. Sosiaalinen pääoma voidaan konkretisoida niiksi erityisrooleiksi, joissa valtaa käytetään. Erityisrooleja on tietenkin vähemmän kuin kansalaisten perusrooleja. Tähän perustuu se, että vallankäyttömonopolia nimitetään kauniisti edustukselliseksi demokratiaksi, josta Vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksessakin puhutaan. Erityisroolin haltuun saamisen edellytyksenä on jokin annos kulttuuripääomaa. Tämä takaa sen, että työväenluokka pysyy ilman muuta sosiaalisen pääoman ulkopuolella. Erityisrooleja ei riitä kaikille kulttuuripääoman omistajillekaan, joten sivistyneistö pyrkii hanakasti kaventamaan koulutuksen saajien joukkoa. Erityisroolien niukkuus on hyvä keino pitää toisinajattelijoita kurissa sivistyneistön omassa keskuudessa.         

Jos liberalismin ja sosialismin aatteet saatetaan tämän päivän tasolle, niin voidaan sanoa, että liberalismi ei ole liberaali aate vallan jakamiseen enempää taloudessa, koulutuksessa kuin politiikassakaan. Sitä vastoin sosialismi voi, ja sen tulee olla liberaali vallan jakamisen suhteen. Taloudellinen valta, koulutuksen saatavuus ja poliittinen päätöksenteko tulee vapauttaa koko kansan omistukseen eli kaikkien yksilöiden yksityiseksi omistusoikeudeksi. Kapitalismi on se järjestelmä, joka on vienyt lopullisesti omistusoikeuden yksityisiltä ihmisiltä. Se täytyy palauttaa niille takaisin. Niin valtaa kuin kulutushyödykkeitä koskeva yksityinen omistusoikeus tulee pyhittää jokaisen ihmisen pysyväksi perusoikeudeksi. Ikuinen luontosuhde on saatettava kaikilta osiltaan joko yhteisomistuksen kautta, tai muuten, jokaisen yksilön yksityisomistuksen piiriin.

Käsitteet syntyvät, muuttuvat ja kuolevat. Aika on todellakin elänyt ”kolmannen vasemmiston” ohi! Rauha hänen muistolleen!

Mutta missä on Vasemmistoliiton laatima uudistusohjelma koulujärjestelmää varten?

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007