Kalevi Hölttä:

Heppoinen kirja fasismista

Maisteri Sundström on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen ”yleisesityksen” fasismista (Leif Sundström, Fasismi, LIKE 2007). Jo kirjan kansikuva pani epäilemään sisältöä. Kuva on anastettu Sosialistiliiton tunnuksesta, joka on juuri samalla tavalla tyylitelty nyrkki kuin esimerkiksi Murros-lehdessä. Nyrkkitervehdys on perinteinen kommunistien ja anarkistien tunnus, eikä sillä ole mitään tekemistä fasistien kanssa. Varsin pian paljastuukin kirjan tarkoitus. Se on kommunistien ja eräitten ”kommunistisiksi” väitettyjen valtioitten halventaminen fasismin arvostelun varjolla. Tekijää ei näy vaivaavan koko käsitteen ”kommunistinen valtio” mahdottomuus. Hän samastaa kommunismin ja Neuvostoliiton, mikä on paljon käytetty halpa keino yrittää todistaa kommunismin romahtaneen ja loppuneen tästä maailmasta. Samaan joukkoon ympätään jopa Pol Pot. Fasistin leiman saavat niin Stalin kuin Mao Zedong ja tietysti Kim Jong Il. Tieteelliseksi yritettyyn teokseen ei tällaista propagandaa voi hyväksyä.

Kirjan yksi keskeinen tarkoitus on selvästi pyrkiä samastamaan kommunismi ja etenkin sosialismin tähänastiset sovellusyritykset fasismiin. Tämä on osa laajaa propagandakampanjaa, jossa hoetaan kommunismin olevan samanlaista totalitaarista ja ihmisoikeuksia polkevaa ideologiaa kuin fasismi ja jopa sen äärimmäinen muoto, saksalainen fasismi kaasukammioineen. Kun Sundström on peräti maisteri, hän vääristelee aihettaan tahallisesti eikä tietämättömyyttään. Kommunismilla ja fasismilla on täysin erilainen lähtökohta jo ihmiskäsityksessä. Fasismi ei hyväksy tasa-arvoa ja samanlaisia ihmisoikeuksia kaikille, vaan erottelee ylemmän kansakunnan, sittemmin myös rodun ja ylemmän luokan hallitsemaan oikeutetuksi eliitiksi. Alempia ja vain orjiksi kelpaavia ovat esimerkiksi alempirotuiset ja eri mieltä olevat. Kommunismin ihanne taas on tasa-arvoinen ihmiskunta ilman luokkarajoja. Se on mahdollinen vasta, kun tuotantovälineitten yksityisomistus ja keskittyminen harvoille on lopetettu. Tämän vuoksi Neuvosto-Venäjä joutui heti vuoden 1917 jälkeen kapitalistimaitten ankaran ja väkivaltaisen painostuksen kohteeksi, ja sisällissotaa kesti monta vuotta. Tästä taas seurasi Venäjän ja sitten Neuvostoliiton ajautuminen epädemokraattiseksi valvontajärjestelmäksi sivuun kommunismin aatteista. Lopulta vallitsi eräänlainen vainoharha mielivaltaisine vangitsemisineen. Hieno länsimainen aate joutui Neuvostoliitossa vääriin käsiin. Byrokraattinen valtiomonopolistinen valtio kaatui, mutta ei tietenkään kommunismi. Missään vaiheessa, edes Venäjällä, tavoitteeksi ei asetettu eriarvoista yhteiskuntaa eikä rakenneltu kaasukammioita. Tässä on olennainen ero ja vastakohtaisuus: Saksassa natsiaikaan oli virallisena tavoitteena eri kansanryhmien ja myös vasemmistolaisten tuhoaminen, mikä myös pantiin pitkälti täytäntöön.

Sundström ei edes yritä määritellä kohdettaan. Hän toistaa useissa kohdissa kirjaa, ettei fasismia voi määritellä. Silti hän luokittelee maita ja järjestelmiä fasistisiksi tai ei-ihan-fasistisiksi. Enemmän tai vähemmän sitä muistuttavia ilmiöitä hän on havainnut esimerkiksi Francon ajan Espanjassa, Unkarissa, Romaniassa, Liettuassa ja useissa moneen kertaan luettelemissaan maissa. Luetteloista puuttuu kuitenkin Viro, jonka 30-luvun yksipuoluejärjestelmä oli niin fasistinen kuin maatalousmaa voi olla. Kauttaaltaan kirjaa vaivaa saman asian toistaminen useissa kohdissa. Lisäksi esitys on niin ylimalkaista ja mitään sanomatonta, että sivumäärän olisi voinut supistaa kolmannekseen. Lähdekirjallisuudesta puuttuu eräitä keskeisiä teoksia, kuten Helanderin Korporatismi, Ruostetsaaren Valta muutoksessa sekä aikalaiskatsauksina itävaltalainen Balabanoffin Wesen und Werdegang des italienischen Fascismus ja suomalainen E.R. Gummeruksen Italia Mussolinin johtamana. Olennaisin puute on kuitenkin Italian Mussolinin aikaisen lainsäädännön tuntemattomuus. Ilman Italian fasismin keskeisen työlain Charta del Lavoron esittelyä koko käsite jää hämäräksi, vain lehtikatsauksiin verrattavaksi.

Kirjan alussa kerrotaan yrityksistä määritellä fasismi. Esitettyjä tunnusmerkkejä vaivaa etenkin se, että niissä ei ole tarkasteltu lainkaan alkuperäistä Italiassa rakennettua systeemiä 1920-luvulta. Sieltähän se määritelmä löytyisi, eikä suinkaan Natsi-Saksan huippuunsa viedystä väkivallasta ja rasismista. Silti kirjan paras osa lienee 2. luku, jossa tekijä kertoo aikaisempien kirjoittajien määrittelyistä. Eräänlaisina fasismin kriteereinä on esitetty mm. johtajavaltaisuutta, totalitarismia, valtion säätelemää taloutta, nationalismia, massojen integroimista politiikkaan, väkivallan ihannointia, maskuliinisuuden ja nuorison ihannointia ja rasismia. Fasismin on katsottu edustavan ns. keskiluokan valtaa ja siihen kuuluu voimakas marxilaisuuden, liberalismin, demokratian ja kansalaisoikeuksien vastustaminen.

Omasta puolestani katson fasismin olennaiseksi ominaisuudeksi valtion ja suurpääoman yhteenliittymisen, joka on tyylikkäästi puettu korporatismin muotoon. Juuri korporatismi on keskeinen fasistisen järjestelmän ominaisuus. Nykyaikana systeemiä muistuttaa sosiaalidemokraattien ylistämä kolmikantainen tulopolitiikka, jossa ylätasolla määrätään paitsi tulonjaosta myös pitkälti lainsäädännöstä. Italian järjestelmään kuului myös pakkojäsenyys ja rangaistuksilla sanktioitu työrauhavelvollisuus. Järjestelmään kuului valtion korostaminen yhteistä hyvää ajavana voimana, jota kaikkien piti palvoa. Valtio ja valtapuolue valvoivat kaikkea.  Perusoikeuksia, kuten sananvapautta ja vapaita ammattiyhdistyksiä, rajoitettiin. Olennaista oli myös kilpailevien puolueitten vainoaminen ja valtion osaksi muutetun ay-liikkeen ja fasistipuolueen tukeminen valtion varoilla. Ay-liike oli vain systeemin ja puolueen apujärjestö, joka oli integroitu valtakoneistoon. Fasismia on oivallisesti luonnehdittu äärimmäiseksi kapitalismiksi, koska se antaa mahdollisuuden tehostaa työvoiman hyväksikäyttöä estämällä yksilönvapaudet, työtaistelut ja vapaat yhdistykset. Alkuperäiseen fasismiin ei kuulunut rasismi, joskin omaa kansakuntaa ja sen kulttuuria ja historiaa korostettiin. Italiassa toimi juutalaisiakin aktiivisina fasisteina.  Saksa kehitti sitten fasismin rotuopiksi ja erityisen vahvasti kommunismin vastaiseksi väkivaltakoneistoksi. Fasismi ei missään tapauksessa ole sama asia kuin rasismi eli rotusyrjintä. Sundström ei näihin asioihin kiinnitä mitään huomiota.

Eräitä hokemia

Sundströmiä vaivaa voimakas tarve kautta linjan todistaa kommunismi samanlaiseksi väkivaltajärjestelmäksi kuin fasismi, jolla hän lähinnä tarkoittaa vain natsi-Saksaa. Tästä kompleksista johtuu läpi kirjan toistuva fasismin selittäminen oikeastaan olemattomaksi, mutta sosialistimaitten todistaminen todellisiksi hirmuvalloiksi. Niinpä Neuvostoliitossa terrori oli olennainen osa hallintoa, kun taas Hitlerin Saksa ja Mussolinin Italia perustuivat ainakin jollakin tavalla massojen vilpittömään kannatuksen (s. 31). Kommunistikumouksen pelko sai Italialaiset yhdistymään ja fasistien valtaannousu ”rauhoitti” tilanteen ( s. 62).

Surullista on huomata, että valtiotieteilijänä (?) esiintyvä Sundström ei tunne lainkaan marxilaista kirjallisuutta ja ideologiaa. Tämä paljastuu varsin karkeasti jo kirjan johdannossa, jossa tekijä kuvaa Pohjois-Koreaa ja Kiinaa ”kommunistisiksi maiksi” joissa on nähty fasistisia piirteitä (s. 11). Epäloogista tähän nähden on tietysti, että hän väittää heti perään kommunismin romahtaneen ja jopa täydellisemmin kuin fasismin (s. 13). Sundströmin mielestä kommunismi ”toteutui” Venäjällä (s. 43). Outo selitys on sekin, että Pohjoismaista Suomi oli eniten fasistinen 1930-luvulla, koska kommunistit olivat niin vahvoja! Suomessa SKP oli kielletty ja monet aktivistit olivat vankilassa vastoin kuin muissa Pohjoismaissa.

Sundström toistaa eri sanamuodoin, että fasismia ei ole edes mielekästä määritellä (esimerkiksi s. 38, 42 - 43, 267) . Se on ominaisuus, jota esiintyy eri valtioissa enemmän ja toisissa vähemmän. Mutta miten sen määrää voi mittailla, ellei sitä ensin ole määritelty? Tässä päädytään lopulta siihen, että kaikki valtiot ovat fasistisia jossain suhteessa (s.268). Tämä ajatus tulee kirkkaasti ilmi kirjan 5. luvussa, jonka pitäisi olla keskeinen, otsikoltaan Fasistinen yhteiskunta. Siinä kerrotaan mm. Saksan SS-joukoista ja Gestaposta, jotka selitetään poliisin asettumisena armeijan tilalle. Poliisi on vallan säilymisen viimeinen tae. Fasismissa ”poliisin tehtävä on ennen kaikkea ehkäistä rikoksia ennalta sen sijaan, että se etsisi tapahtuneiden rikosten objektiivisia syyllisiä” (s. 161). Mutta näinhän poliisin tehtävä määritellään nyky-Suomessakin. Ennalta estäminen on poliisin ensisijainen tehtävä jo poliisilain 1 §:n mukaan. Eri asia on sitten, missä määrin se estäminen kohdistuu jo pelkkiin luultuihin aikomuksiin ja ajatuksiin, kuten Suomessa on käynyt mielenosoitusten yhteydessä…

Näkymiä

Tästä tullaan ehkä kirjan varsinaiseen antiin. Sanoma on, että fasismi voi erinimisenä nousta missä tahansa, kun yhteiskunnalliset edellytykset ovat olemassa. Omalla nimellään se ei menesty, mutta fasistisia ilmiöitä voi sisältyä yllättävissäkin yhteyksissä. Sundström viittaa ay-liikkeen rooliin ja toteaa fasismin saaneen aikanaan kannatusta myös ay-liikkeessä eri maissa. Tämä koski etenkin sellaista ay-liikettä, joka ei hyväksynyt sosialismia (s. 62). Tähän voi todeta, että alkuperäinen italialainen malli jopa edellytti ay-liikkeelle ”kanssahallitsijan” roolia. Kuten Sundström toteaa, länsimaissa ay-liike on irtautunut marxismista ja muuttunut ”etujärjestöksi, jolloin se voi saada fasismille ominaisia piirteitä” (s. 39). SAK on jo yli 10 vuotta sitten julistautunut jopa työväenliikkeestä irralliseksi liikkeeksi mm. johtajiensa Pekka Ahmavaaran ja Kirsti Palanko-Laa´an kirjoituksissa.  Periaateohjelmassaan SAK irtautui vasemmistoaatteesta ja on sen jälkeen ollutkin johdonmukainen korporaatio etujärjestön merkityksessä etenkin erilaisten edustustehtävien saamiseksi valtion hallinnossa –  sen ohella, että järjestön toinen päätarkoitus on demarien rahoittaminen.

Toistaiseksi kaikki näyttää kuitenkin kirjan mukaan olevan hyvin: ns. ääriliikkeet eivät ole menestyneet ja demokratia – eli siis keskustalaisuus? – on voimissaan. Uhkia kuitenkin on, kun kaikki eivät hyväksy perusteetonta maahanmuuttoa ja kun kaukana lännessä sijaitseva  Hugo Chavezin johtama Venezuelakin on ”länsimaalaisvastainen”. Eli logiikka heittää pahasti.

Lopuksi (s.280) Sundström luo Laqueuriin tukeutuen perin oudon ja kaamean näkymän tulevaisuuden fasismista. Kommunismin uusi tuleminen tapahtuu nationalistisessa ja uskonnollisessa yhteistaloudessa, joka on uuden ajan fasismia. Kirja päättyy itsekin samanlaisena sekamelskana kuin se esittää kohteensa. Tieteellistä otetta kirjassa ei ole. Ei sitä kannata ainakaan ostaa.

Kalevi Hölttä

oik.lis. Helsinki

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007