Ilkka Tervonen

Santahaminan sikala

Viime vuosina sadat vapaaehtoiset ovat etsineet Venäjän puolelta talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden ja kentälle jääneiden suomalaisten jäännöksiä. Kyseessä on ollut etsijöiden mukaan kunniavelka, joka on nyt maksettava. Suomalaiset ovat toimineet vastaavassa työssä myös muualla maailmassa. He ovat olleet esim. Bosniassa joukkohautojen kimpussa. Tätä työtä on pidetty tärkeänä. Jotta sodan haavat voisivat parantua, omaisten on saatava tietää, miten heidän perheensä jäsenet ja sukulaiset kuolivat, sekä heidän on voitava huolehtia vainajiensa asianmukaisesta hautaamisesta.

Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa, päinvastoin. Kysymyksiä herättää kuitenkin se, että innostus on ollut kovin valikoivaa. Suomessa on unohdettuja hautoja, joista tieto siirtyi aluksi vain kuiskaten sukupolvelta toiselle. Virallinen Suomi vaikeni vaivautuneena.
Kyse on vuonna 1918 kuolleista punaisista. Ruumiit olivat vallanpitäjille ongelmajätettä, joka piti saada kompostoitua mahdollisimman tehokkaasti ja huomaamattomasti.

Suomenlinnassa ja sen ympäröivillä saarilla vuonna 1918 näännytettiin nälkään tai ammuttiin varmasti yli tuhat punaista vankia. Enimmillään heitä saattaa olla jopa tuhansia. Kuolleet haudattiin pääosin Santahaminaan. Suhdanteiden muututtua haudalle pystytettiin vuonna 1949 muistomerkki.
Skp:n Yrjö Hakanen teki Helsingin kaupunginvaltuustossa keväällä 2005 aloitteen tämän haudan historian selvittämiseksi. Valtuustoaloitteen allekirjoittaneiden joukossa ei ollut kokoomuslaisia. Mistä tämä johtuu, kun esimerkiksi Ben Zysckovits on vaatinut jokaista Kekkosen kaudella epäilyttävään saunailtaan osallistunutta totuuskomission eteen.

Santahaminan haudat haudat nousivat syksyllä 2006 uudelleen hetkeksi julkisuuteen. Ja yllätys yllätys: Santahaminaan haudatut eivät olekaan nimettömiä ja tunnistamattomia. Sota-arkistosta löytyy sittenkin tiedot ainakin osasta Santahaminaan haudatuista uhreista.
Arkistosta löytyi myös mielenkiintoinen kirjeenvaihto, joka koski hautojen kuntoa. Huolimattomasti haudatut punaiset uhkasivat ennenaikaisella ylösnousemuksellaan. Tämä haluttiin estää, ettei asevelvollisten keskuudessa syntyisi levottomuutta. Siksi suunniteltiin hautojen lisäpeittämistä ja piikkilankaesteitä.

En ole huomannut, että julkisuudessa olisi tieto, miten asia lopullisesti ratkaistiin. Allan Tiitta teki vuonna 1983 Museovirastolle selvityksen Suomenlinnan sotavankileiri 1918-1919. Sen mukaan Valkoinen Suomi keksi ongelmaan perverssiydessään omintakeisen ratkaisun: hautojen päälle rakennettiin 1920-luvulla varuskunnan sikala.

Jotenkin on päässyt unohtumaan myös se tieto, miten sikalan alle päädyttiin. Suomenlinnassa teloitukset suoritettiin Suomenlipun Juurella. Kuolemantuomiosta ilmoitettiin, että tuomittu viedään "lipun juurelle". Se oli monen punaisen ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen tämän lipun kanssa.

Eli hyvää vappua 2006 työväenliike ja kauniita unia.

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007