Heikki Typpö:

Naisten äänioikeus ja porvarillinen feminismi

Naisten äänioikeudesta Suomessa tulee tänään 1.10.2006 kuluneeksi sata vuotta. Tuolloin sai myös suurin osa miehistä äänioikeuden (osalla se oli jo ollut aikaisemminkin), mutta naisten äänioikeuden tekee merkitykselliseksi se, että Suomen naiset saivat ensimmäisenä äänioikeuden maailmassa. Uudistuksen taustalla oli vuoden 1905 suurlakko, joka oli Suomen työväenliikkeen ensimmäinen merkittävä voimanosoitus. Siitä alkoi Suomen osalta kehitys, joka on johtanut moniin ihmisten välistä tasa-arvoa lisääviin uudistuksiin. Jokainen niistä on vaatinut työväenluokan äärimmäisiä voiman ponnistuksia.

Naisten tasa-arvon toteuttaminen yhteiskunnassa merkitsee sekä miesten ja naisten välistä tasa-arvoa että naisten keskinäistä tasa-arvoa. Jos naisten keskinäinen tasa-arvo ei kuulu naisaktivismin eli feminismin tavoitelistalle, kuten tällä hetkellä näyttää olevan, kysymyksessä on porvarillinen feminismi, jossa naisporvaristo haluaa vain tasa-arvoisen aseman miesporvariston rinnalla.

Naisten keskinäinen tasa-arvo liittyy saumattomasti miesten keskinäiseen tasa-arvoon eli ihmisten väliseen tasa-arvoon yleensä yhteiskunnassa sukupuoleen katsomatta.

Naisten epätasa-arvon historia ulottuu pitkälle menneisyyteen. Antropologien tutkimusten mukaan esihistoriassa on vallinnut ns. äidinoikeuden tai matriarkaalisen yhteiskunnan -nimellä kuvattu ajanjakso. Sitä edeltänyt varhaisempi aikakausi ei liene korostanut kummankaan sukupuolen erityistä asemaa esihistoriallisessa yhteiskunnassa. Äidinoikeus tai matriarkalismi ovat tietenkin antropologien antamia nimityksiä, koska ne heidän tutkimustensa mukaan kertovat tietystä muinaisesta perhejärjestelmästä ja naisen asemasta silloisessa yhteiskunnassa.

Vaikka suomalainen antropologi Edvard Westermarck (1868 – 1939) edustikin kantaa, jonka mukaan yksiavioinen perhe on ihmissuvun alkuperäinen ja ainoa perhemuoto, niin se ei ole suinkaan antropologien yksimielinen kanta. Perhejärjestelmällä on kehityshistoriansa, kuten monilla muillakin yhteiskunnallisilla instituutioilla. Tätä mieltä oli muun muassa amerikkalainen antropologi Lew Morgan (1818 – 1881), joka kirjassaan Ancient Society (1977) kertoo perhemuotojen kehityshistoriasta. Hänen mukaansa muun muassa nykyinen sukulaisuusjärjestelmä nimistöineen periytyy yksiavioista perhemuotoa edeltäneestä ryhmäperheestä. Sen keskeisenä voimana oli nainen. Vain äidin puolelta voitiin tuolloin laskea lasten syntyperä. Isästä ei ollut varmuutta. Se oli naisen ja äidin valtakautta, siitä johtuvat nimitykset äidinoikeus tai matriarkaalinen yhteiskunta.

Myös Karl Marxin työtoveri Friedrich Engels esittelee kirjassaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä Lew Morganin sekä myös Edvard Westermarck näkemyksiä perheen alkuperästä ja naisen historiallisesta asemasta yhteiskunnassa. Engels asettuu Morganin puolelle ja katsoo, että yksityisomistuksen tultua vallitsevaksi tekijäksi yhteiskunnan taloudellista toimintaa motivoivana tekijänä yhteisomistukseen perustuva ryhmäperhe luovutti paikkansa yksiavioiselle perheelle. Lasten syntyperä laskettiin nyt isän mukaan, ja isän hankkima omaisuus periytyi omille lapsille. Äidinoikeuden vaihtuminen isänoikeudeksi merkitsi samalla naisen orjuuttamista perheessä ja koko yhteiskunnassa tuhansiksi vuosiksi. Yksityisomistus ja yksiavioinen perhe ovat paralleeleja ilmiöitä perheen ja valtion historiassa.

Vasta porvarillinen yhteiskunta palautti (taloudellisia, kulttuurisia tai sosiaalisia) pääomia omistaville naisille yhteiskunnallisia oikeuksia. Taloudellisen omistusoikeuden, koulutuksen ja poliittisten oikeuksien mukana naisten asema on kohentunut voimakkaasti. Sitä tuskin kukaan voi tänä päivänä kiistää. Huomattavat ansiot siinä on työväenliikkeellä, kuten äänioikeuden satavuotis-päivämäärä osoittaa.

Teollisen vallankumouksen seurauksena nainen on joutunut yhteiskunnallisen luokkajaon alaiseksi kapitalistisessa yhteiskunnassa kuten mieskin. Taloudellinen omistusoikeus, kulttuuripääoman (koulutuksen) hallinta, asema poliittisessa järjestelmässä, tai sitten jääminen pääomien ulkopuolelle on tehnyt naisista, kuten myös miehistä, porvaristoon, sivistyneistöön tai työväenluokkaan kuuluvia jäseniä. Naisten tasa-arvoa kuin myös tämän päivän feminismiä on tarkasteltava tästä, luokkajaon näkökulmasta.

Porvarillinen feminismi (jollaiseksi feminismin edellä oletin) on kieltämättä poistanut kulttuurisia esteitä, kuten perhe-elämässä ja yhteiskunnassa vallitsevia asenteita, ennakkoluuloja ja tapoja naisten tasa-arvon tieltä. Erilaisten kiintiöiden avulla feminismi on lisännyt naisten osuutta miesten hallitsemissa elimissä, myös työväenliikkeen hallintoelimissä.

Mutta tämä on koskenut vain hyvin koulutettua ja omistavaa naisjoukkoa. Laaja työläisnaisten joukko on jäänyt näiden uudistusten ulkopuolelle, puhumattakaan, että feminismi olisi tavoitellut luokkajaon poistamista naisten keskuudesta. Päinvastoin, maamme johtavat naispoliitikot tukevat avoimesti globaalia kapitalismia, joka erityisesti kehittymättömissä maissa orjuuttaa naisia karkealla tavalla. Suomessa feministit eivät kiinnitä huomiota epätasa-arvoiseen koulujärjestelmään, joka syrjii vähemmän sivistyneiden perheiden lapsia ja erityisesti poika-oppilaita, ja suosii sivistyneistötaustaisista perheistä tulleita oppilaita. Politiikassa ja hallinnossa porvarillinen feminismi haluaa hallitsevaksi porvaristoksi miesporvariston paikalle valtion ja kuntien elimiin, tai liittoutua miesporvariston kanssa taloudessa, kulttuurissa ja politiikassa kansan hallitsemista varten. Uskonnollisuuden, taikauskon ja kaupallisen alistamisen kulttuuri mediassa, koulutuksessa ja kasvatustyössä ei ole kovin korkealla porvarillisen feminismin tavoiteohjelmassa.

Naisten tasa-arvon edistäminen tästä eteenpäin voi tapahtua vain yleisen yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämisen tietä. Tasa-arvotaistelua ei voi enää sitoa sukupuoleen. Ratkaisevassa asemassa siinä on koulujärjestelmä, joka jakaa nuoret sukupolvet peruskoulua korkeamman opetuksen saajiin ja sitä ilman jääviin oppilaisiin. Näin tapahtuu sekä tytöille että pojille ja ennen kaikkea pojille. Tämä kehitys voi aiheuttaa tulevaisuudessa ennen arvaamattomia sosiaalisia ongelmia ja inhimillisiä tragedioita. On erittäin typerä harha kuvitella, kuten eräät feministit antavat ymmärtää, että pojat ovat henkisesti kyvyttömämpiä kuin tytöt selvittämään koulujärjestelmän oppimääriä. Vika ei ole pojissa eikä tytöissä, vaan koulujärjestelmän ominaislaadussa, joka ei osaa suhtautua oikealla tavalla lasten erilaiseen tapaan tiedostaa maailmaa. Koulujärjestelmässä on tutkimattakin havaittavissa monia räikeitä puutteita:

1.     Ensiksikin se on voittopuolisesti naisten ylläpitämä laitos.

2.     Toiseksi kouluarvostelu on pelkkä hallinnollinen tapa katkaista osalta oppilaista pääsy jatko-opintoihin.

3.     Kolmanneksi koulujärjestelmään sisältyvä kilpailu on lapsiin kohdistuvaa henkistä ja rakenteellista väkivaltaa.

4.     Neljänneksi koulu on sidottu tiukasti globaalisen kapitalismin välittömiin intresseihin.

5.     Viidenneksi varsinkin peruskoulun opetus on yksipuolisesti kieleen perustuvaa opetusta, joka väheksyy tekemiseen ja yhteistyöhön perustuvaa oppimista, ja luo kuilun kielen tuottamisen ja esineiden tuottamisen tai suhteiden rakentamisen välille.

Lisäksi peruskoulun jakaminen lukioksi ja ammatilliseksi koulutukseksi nuorisoasteella tekee koulusta luokkajakoa toteuttavan poliittisen laitoksen.

Ajattelutavan kehittäjänä koulujärjestelmä suosii ymmärrystä järjen kustannuksella. Kulttuuriperintö, joka koulun on siirrettävä nuorille sukupolville, muodostuu yhteisön hyväksymistä valmiista perinteisesti oikeana pitämistä tietojärjestelmistä. Niiden omaksuminen kuuluu ymmärryksen alaan, jossa tärkeimpänä elementtinä on hyvä muisti. Se opettaa asioiden mieltämistä ja ymmärtämistä sellaisena, kuin ne on aikaisemmin todettu olevan asettamatta niitä miltään osin kyseenalaiseksi.

Järki, joka on yksilöllinen ominaisuus, on ensinnäkin luonut valmiit tietojärjestelmät. Tietojärjestelmät ovat järjen tuotteita. Järki pyrkii aina ylittämään valmiit järjestelmät, kehittämään niitä, keksimään uusia tietojärjestelmistä ja tekemään synteesejä useista järjestelmistä. Järki on heuristinen ajattelun ominaisuus ja se on läheisessä yhteydessä mielikuvituksen kanssa. Sen vuoksi tietojärjestelmien dogmaattisesta ymmärtämisestä ei saa tehdä koulun yhtä ja ainoata opetustapaa. Esimerkiksi matematiikka tai logiikka tai historia tai mikä tietojärjestelmä hyvänsä ei lopultakaan täysin vastaa sitä todellisuutta, josta se kertoo. Karttaa ja maastoa ei pidä samaistaa eikä sekoittaa toisiinsa, kuten kielentutkija S I Hayakawa varoittaa kirjassaan Ajattelun ja toiminnan kieli.

Jos Suomen koulujärjestelmää uudistettaisiin tähän suuntaan, olen varma, että koulun perustehtävä, kulttuuriperinnön siirtäminen uusille sukupolville, ei vaarantuisi eikä opetuksen taso laskisi. Olen niin ikään varma, että tämän suuntaisilla uudistuksilla lisättäisiin kansalaisten, niin naisten kuin miestenkin tasa-arvoa. Se monipuolistaisi tyttöjen ajattelutapoja ja tekemisen taitoja. Näin estettäisiin myös poikien putoaminen jatkokoulutuksen ja kulttuuriperinnön ulkopuolelle. Tällainen koulu tekisi opettajien raskaan työn mielekkääksi ja innostavaksi. Nämä uudistukset jatkaisivat sitä perinnettä, joka alkoi sata vuotta sitten vuoden 1905 suurlakon voiton seurauksena.

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007