|
|
|
|
Ilkka Tervonen: POLITIKOIVAT TUTKIJAT
Helsingin Sanomat julkaisi 10.8.06 "vieraskynänä" tohtori Henrikki Heikan kritiikin maamme "ulkopoliittisesta umpikujasta". 13.8. samalla palstalla ilmestyi dosentti Markku Ruotsilan juttu, jossa hän haukkui eurooppalaisen älymystön Amerikan-vastaisuutta. Näillä artikkeleilla on mielenkiintoinen looginen yhteys. Kun Heikka ajaa USA-vetoista "transatlanttista ulottuuvuutta", niin Ruotsila julistaa, että tällaisen politiikan arvostelu on epä-älyllistä Amerikka-vastaisuutta. Oikeastaan Heikka ja Ruotsila jatkavat siitä, mihin EVA-kelistat Risto J. Penttilä ja Jukka Tarkka jäivät ennen presidentinvaaleja. Molemmat haukkuivat Halosen "idealismia" ja vaativat sen tilalle uutta "realistista" ulkopolitiikkaa. Nyt Heikka ja Ruotsila jatkavat tätä USA- ja Nato-vetoisen ulkopolitiikan puolustamista.
Heikan keikan... Henrikki Heikan mukaan Yhdyvallat pyrkii "demokratian levittämiseen, terrorismin kitkemiseen, joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen ja Lähi-Idän voimatasapainon uudelleenjärjestelyyn". Lähi-Idässä tämä merkitsee Hizbollahin hävittämistä, Syyrian painostamista muutokseen ja Iranille asetettavia talouspakotteita. "Jos näitä prosesseja ei saada vietyä loppuun rauhanomaisesti, joutuu Yhdysvallat muutaman vuoden sisällä käyttämään voimaa Iranin ydinaseohjelman pysäyttämiseksi." Tämä kaikki on Bushin hallinnon suoltamaa fraseologiaa, jonka yhtymäkohdat todellisuuden kanssa käyvät yhä ohuemmiksi. Heikankin olisi ollut paljon helpompi löytää tosiasioita sen tueksi, minkä Italian hallituksen edustaja äskettäin sanoi suoraan: Yhdysvallat on hävinnyt Irakin ja Libanonin sodat. Heikan mukaan Ahtisaaren ja Lipposen jälkeen Suomi on Halosen ja Tuomiojan johdolla ajautunut ulkopoliittiseen umpikujaan. He ovat Bushin ja Blairin peesaamisen sijasta korostaneet kansainvälisiä oikeuksia, YK:n roolia ja EU:n itsenäisyyttä. Näin Suomi on Heikan mielestä joutunut "outoon viiteryhmään", johon kuuluvat Ranska, Espanja ja Venäjä. Ahtisaaren ja Lipposen ulkopolitiikka poikkesi siis Heikan mielestä Halosen ja Tuomiojan ulkopolitiikasta. Koska Suomen virallinen ulkopoliittinen doktriini on pysynyt muuttumattomana, niin tämä tarkoittaa, että Ahtisaari ja Lipponen harjoittivat salaista amerikkalaismielistä ulkopolitiikkaa. Näin ollen Jäätteenmäki oli oikeassa hyökätessään Lipposta vastaan viime eduskuntavaalien alla. Tämä on ainoa Heikan ajatuskulku, jossa voi olla perääkin. Asettihan Rumsfeld Lipposen Yhdysvaltain vierailun jälkeen Suomen "uuteen Euroopaan" Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan rinnalle. Tämä lienee Heikan mielestä Suomelle se oikea viiteryhmä.
Vinksin vonksin... Ruotsilan tärkein sanoma on se, että Yhdysvaltoja "olisi pyrittävä todella ymmärtämään, ei tuomitsemaan." Hän vaatii, että amerikkalaisvastaisen mytologian sijasta olisi eriteltävä "Yhdysvaltoja uniikkina tilana". Kuuluvatko Ruotsilan mielestä "amerikkalaisvastaiseen mytologiaan" esimerkiksi McCharthyn kommunistivainot, rotuerottelu, Vietnamin sota... Entä miten "ymmärtää" sellaista ihmisoikeuksien puolustajaa, joka ei ole jättänyt tukematta yhtään diktaattoria, josta on ollut sille hyötyä: Shaahi Reza Pahlavi, Batista, Diem, Mott, Stroessner, Pinochnet, Somoza, Papa Doc... Ehkä koomisin hahmo tällä listalla on entisen Zairen verinen diktaattori Mobutu. Hän loi jopa oman oppijärjestelmänsä, mobutuismin. Isä-Bush innostui tästä diktaattorista niin paljon, että soi hänelle poikkeuksellisen kunnianosoituksen, kutsun maatilalleen Texasiin. Ehkä tuolloin myös poika-Bushilla oli kunnia tutustua tähän demokratian ja vapauden esitaistelijaan. Ruotsila on myös räikeän epäjohdonmukainen. Hän ei yritä noudattaa omaa ohjettaan eurooppalaisen älymystön osalta. Sen sijaan, että Ruotsila yrittäisi "ymmärtää" tämän älymystön mielipiteitä ja tulkita sen asemaa "uniikkina tilana", hän tuomitsee heidät. Vai onko niin, että vain Yhdysvallat on "uniikki tila", jota tulisi "ymmärtää"? Muutenkin Ruotsilan artikkeli herättää kiusallisia assosiaatioita. 1970-luvulla puhuttiin neuvostovastaisuudesta jokseenkin samassa hengessä kuin Ruotsila puhuu amerikkalaisvastaisuudesta. Kaikki Neuvostoliiton arvostelu oli tuolloin neuvostovastaisuutta kuten nyt - ainakin Ruotsilan mukaan - Yhdysvaltain arvostelu on amerikkalaisvastaisuutta. Kun siis Ruotsila vaatii "suuria uusia panostuksia objektiiviseen Yhdysvaltain-tutkimukseen ja sen tulosten pelottomaan levittämiseen", hän tosiasiassa vaatii tutkimuksen alistamista Yhdysvaltain nykyisen politiikan tukemiselle. "Ymmärtämistä" Ruotsila ei liitä hermeneuttiseen traditioon eikä "objektiivisuutta" maksimaalisen vastaevidenssin periaatteeseen. Ruotsilan esittämässä yhteydessä nämä termit toimivat lähinnä kvasitieteellisinä eufemismeina.
Hopsansaa... Sisällöltään Heikan ja Ruotsilan artikkelit sinänsä ovat yhdentekeviä. Niillä on ainoastaan oirearvoa. Artikkeleiden intressi ei ole tieteellinen vaan poliittinen. Edes väljästi tieteelliseen argumentaatioon viittaavaa kumpikaan ei ole vaivautunut yrittämään. He tyytyvät esittämään puhtaita poliittisia vaatimuksia. Heikasta kerrotaan, että "kirjoittaja on filosofian tohtori ja ulkopolitiikan tutkija". Ruotsila puolestaan on "Yhdysvaltain ja Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa". Molemmat siis politikoivat akateemisen tutkijan arvovallalla. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen, mutta artikkeillaan Heikka ja Ruotsila liittyvät samaan seuraan Risto J. Penttilän ja Jukka Tarkan kanssa. Heille tiede on lähinnä vallan teologiaa. Niinpä nämäkin artikkelit herättävätkin periaatekysymyksen siitä, mikä on suomalaisen tiedeyhteisön nykytila. Mitä voimmekaan odottaa tulevaisuudessa, kun ulkopolitiikan "tutkimus" keskitetään poliittisesti kontrolloituun instituutioon. Syyskuu 2006 Ilkka Tervonen
|
|
Lähetä osoitteeseen
heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai
kommentteja.
|
