|
|
|
|
Ilkka Tervonen: "ISRAELIN YSTÄVÄT" Kaikenkarvaiset "Israelin ystävät" ympäri Suomea kokoontuivat elokuun lopulla Helsinkiin osoittamaan mieltään Israelin puolesta. Heidän ei tarvinnut pelätä poliisia eikä poliisikoiria, ei motittamista eikä pidätyksiä. Onhan Suomi vapaa maa, tosin joillekin vapaampi kuin toisille. Täällä saa osoittaa rauhanomaisesti mieltään väkivallan puolesta mutta ei väkivaltaisesti rauhan puolesta. Millaiseen viitekehykseen nämä mielenosoittajat asettuvat? Ilmeisesti heidän perusteensa olivat enemmän uskonnollisia kuin poliittisia. En usko olevani väärässä, kun sanon, että heille Israel on "luvattu maa", juutalaiset "valittu kansa" ja hebrea "pyhä kieli". Tässä mielessä Israelin ystävät liittyvät jo keskiajalta periytyvään traditioon. Tuolloin esiintyi oppineita, joiden maantieteessä Jerusalem oli maailman maantieteellinen keskipiste. Tämä taitaa päteä edelleenkin "Israelin ystäviin", joiden poliittisen siiven muodostavat Kristillisdemokraatit ja Hannu Takkula. Vaikka saatankin loukata tämän joukon pyhiä tunteita, uskallan kuitenkin kysyä, mitä tarkoitetaan "luvatulla maalla", "valitulla kansalla" ja "pyhällä kielellä".
"Valittu kansa" Kun puhutaan juutalaisista "valittuna kansana", kansan kriteerinä ei ole kielellinen tai etninen identiteetti vaan uskonnollinen tausta. Näin ymmärrettynä myös katoliset, muslimit, protestantit ja muut uskonnolliset ryhmät olisivat "kansoja". Katolisia ja muslimeja on molempia yli miljardi ja erilaisia protestanttejakin lähes miljardi. Hinduja, budhalaisia ja sikhejä on satoja miljoonia. Juutalaisia on noin 14 miljonaa. He ovat siis pisara uskonnollisten "kansojen" meressä. Miksi tämä marginaaliryhmä muodostaa "valitun kansan"? Perusteet löytyvät Vanhasta testamentista ja yhden paimentolaiskansan Jahveltaan saamasta lupauksesta. "Israelin ystävät" vetoavat ilmeisesti siihen, että myös kristinusko syntyi tämän "valitun kansan" helmoissa. Jeesuksen kuoleman aikoihin kristityt olivat pieni juutalaislahko. Kun Paavali antoi kastaa myös ympärileikkaamattomia ja julistusta alettiin levittää kreikaksi, kristillisyys irtautui juutalaisuudesta ja seemiläisestä traditiosta. Kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen ja laajeni hellenistiseen maailmaan. Opillisesti merkittävimmäksi erottavaksi tekijäksi muodostui Jeesuksen ymmärtäminen messiaaksi, jota juutalaiset eivät hyväksy. Näin ollen myös Uusi testamentti, jossa ilmaistaan kristillisyyden ydinsanoma, on heille runoutta. 600-luvun lopulla Lähi-Idässä syntyi sitten kolmas monoteistinen uskonto, islam, jolle Jeesus on yksi sen profeetoista. Näin syntyi monoteistinen kolmio: juutalaisuus, islamilaisuus ja kristinusko. Näiden kolmen uskonnon suhdetta on mahdollista arvioida niin opillisesti kuin uskonnollisen tapakulttuurinkin kannalta. Opillisesti vertailu on vaikeaa, mutta sen kai voi sanoa, että kristinusko on vähintään yhtä lähellä islamia kuin juutalaisuutta. En koskaan ole ymmärtänyt esimerkiksi Risto Santalan kaltaisten teologien todistelua siitä, että juutalaisuuteen paneutuminen olisi paluuta kristinuskon alkulähteille. Kun siirrytään tarkastelemaan uskonnollista tapakulttuuria, niin juutalaisuus ja islamilaisuus poikkeavat radikaalisti kristinuskosta. Molemmat kantavat mukanaan seemiläisten paimentolais- ja heimoyhteisöjen kulttuuritraditiota. Ympärileikkaus, synnytykseen ja kuukautisiin liittyvät puhdistautumisrituaalit, sianlihan syöntikielto, vain sektatun lihan käyttö (eläin teurastettu laskemalla siitä elävänä veri pois), ja vastaavat uskontoon liittyvät tavat ovat yhteisiä juutalaisuudelle ja islamille. Molemmat uskonnot tuntevat myös uskonnollisen lain. Islamin shariaa vastaa juutalaisten halakha. Ajatus "valitusta kansasta" on vaarallinen. Kyseessä on eräänlainen uskontoon perustuva rotuoppi, jossa uskonnollinen ilmoitus nostaa jonkin "kansan" muita ylemmäksi, etuoikeutettuun asemaan suhteessa muihin eri uskontoa tunnustaviin "kansoihin". En myöskään voi mitään sille, että puhe "valitusta kansasta" nostaa esille kiusallisen assosiaatioon. Myös natsit katsoivat olevansa "valittua kansaa". Arjalaisina he olivat valon kantajia. He julistivat nojautuvansa myytteihin, jotka ovat vielä Vanhaa testamenttiakin vanhempaa perua. Kun ajatus "valitusta kansasta" käännetään poliittiseksi toiminnaksi, siis siirretään uskonnon piiristä valtiolliseen toimintaan, niin mikä muu voisi olla sen looginen jatke kuin sota ja väkivalta?
"Luvattu maa" "Israelin ystävien" kaltaiset uskonnollis-poliittiset intoilijat näyttävät myös sekoittavan kaksi asiaa, "luvatun maan" ja "pyhän maan". En tiedä, onko näiden eron hämärtäminen tahallista epärehellisyyttä vai pelkkää tyhmyyttä. Palestiinan alue on "luvattu maa" vain juutalaisille, koska Vanhan testamentin mukaan Jahve lupasi Mooseksen kautta heille tämän maan noin 1200 eKr ja määritteli sen rajat. Näin syntyivät ne Erez Israelin rajat, jotka juutalaisten fundamentalistien mukaan ovat pyhät ja loukkaamattomat. Sen sijaan kristinuskon mukaan Palestiina on "pyhä maa", mikä on kokonaan toinen asia. Tämä näkemys perustuu Uuteen testamenttiin, jonka mukaan Jeesus syntyi, vaikutti ja kuoli siellä. Näin ollen "luvattu maa" ja "pyhä maa" kuuluvat erilaisiin uskonnollisiin traditioihin, toinen juutalaiseen ja toinen kristilliseen. "Israelin ystävien" aseman tekee varsin oudoksi sekin, että kristittyjen "pyhän maan" ainoat kristilliset seurakunnat ja kirkot ovat palestiinalaisia. Nämä "pyhän maan" kristityt asukkaat ovat joutuneet Israelin terrorin kohteeksi siinä kuin islamilaisetkin. Kristityt "Israelin ystävät" ovat kuitenkin unohtaneet tämän asettuessaan Israelin rinnalle. En muista kuulleeni tältä taholta ainuttakaan arvostelevaa ääntä, kun Betlehemissä on juhlistettu joulua israelilaisten panssarien voimin. Ilmeisesti "Israelin ystävät" myös hyväksyivät israelilaisten hyökkäyksen Betlehemiin Jeesuksen oletetulle synnyinpaikalle rakennettua kirkkoa vastaan. Ylipäänsä voidaan kysyä, voidaanko maalliset rajat piirrellä vanhoissa pyhissä teksteissä luvatuilla tavoilla. Näyttää siltä, että tällaiseen tulkintaan on oikeutettu vain "valittu kansa".
"Pyhä kieli" Maailmassa on lukuisia "pyhiä kieliä", esimerkiksi latina roomalaiskatolisille, kirkkoslaavi ortodokseille, arabia muslimeille ja sanskrit hinduille. Juutalaisten pyhä kieli oli siis hebrea. Hebrea kuuluu arabian tavoin länsiseemiläisiin kieliin. Tarkemmin ottaen se on kanaanilainen murre, jonka israelilaiset valloitettuaan Kanaanin maan omaksuivat sen alkuperäisiltä asukkailta. Hebrea ei siis ollut Mooseksen kieli. Vuoteen 200 eKr mennessä hebreasta tuli vielä kuollut kieli. Masoreetit, tradition kantajat, vaalivat sen jälkeen hebreaa pelkästään liturgisena kirkkokielenä. Niinpä hebrea ei ollut Jeesuksenkaan äidinkieli, ei myöskään Uuden testamentin kieli. Jeesus puhui arameaa ja Uusi testamentti kirjoitettiin kreikaksi. Nykyhebrean kehitys alkoi 1800-luvun lopulla. Kielen kenties tärkein kehittäjä oli Liettuan juutalainen Eliezer Perlman, joka jo nuoruudessaan otti itselleen nimen Ben-Jehuda, Juudean poika, ja muutti Palestiinaan. Hän loi uudissanastoa, elvytti vanhoja sanoja ja etsi muista seemiläisistä kielistä sopivia lainoja. Vielä toisen maailmansodan aikaan juutalaisten keskuudessa vallitsi kielellinen kaaos. Useimmat puhuivat vain kotimaittensa kansallisia kieliä, toiset saksaan pohjautuvaa jiddishiä tai espanjaan perustuvaa latindoa. Vasta 1940-luvun lopulla nykyhebrea alkoi vakiintua Israeliin muuttaneiden keskuudessa "kansallisena" kielenä. Mandariinikiinaa puhuu äidinkielenään yli miljardi ihmistä, englantia, hindiä ja espanjaa noin 500 miljoonaa kutakin, venäjää ja arabiaa yli 200 miljoonaa. Sellaisillakin kielillä kuin urdu, telugu, tamili ja marathi on 70-100 miljoonaa puhujaa kullakin. Moniko puhuu nykyhebreaa äidinkielenään? Ehkä noin 5 miljoonaa, eivät siis edes läheskään kaikki juutalaisiksi tunnustautuvat. Nykyhebrea ei siis ole erityinen pyhä kieli. Se on sukua vanhalle hebrealle, joka sekään ei ollut sen paremmin Mooseksen kuin Jeesuksenkaan kieli. Se oli juutalaisten liturginen kieli. *** Kristilliseltäkään pohjalta on siis mahdoton ymmärtää näitä Pyhän maan palvojia ja Golgatan tien turisteja, jotka esiintyvät Israelin ystävinä. Tätä ystävyyttä ei voi teologisesti perustella ainakaan Jeesuksella tai kristillisen uskon opinkappaleilla. Vielä tyrmistyttävämmäksi asian tekee näiden ystävien täydellinen sokeus Israelin harjoittaman väkivallan ja etnisten puhdistusten suhteen. Keneltäkään muulta he eivät hyväksyisi sitä väkivaltaa, jota Israel on harjoittanut ja harjoittaa ensisijaisesti palestiinalaisia kohtaan. Muutama vuosi sitten lehdissä oli pieni uutinen, jonka arvo on vertauskuvallinen. Se kertoi palestiinalaistytöstä ja kapteenista, jonka nimeä ei julkaistu. Tyttö lähtee kouluun ja eksyy jostain syystä "kielletylle" alueelle. Israelilaissotilas ampuu häntä jalkaan. Kapteeni R lähtee tarkastamaan tilannetta. Ensin hän ampuu lähietäisyydeltä tyttöä kaksi kertaa päähän, kääntää sitten rynnäkkökiväärin sarjatulelle ja tyhjentää koko lippaan jo kuolleeseen tyttöön. Tällaista toistuu kerta toisensa jälkeen. Joskus mittasuhteet muuttuvat joukkomurhiksi kuten esimerkiksi Deir Jassinissa, Duwaymanissa ja Tanturassa 1940-luvun lopulla sekä Sabrassa ja Shatilassa 1980-luvun alussa. Etelä-Libanonin terroripommitukset ovat pelkästään jatkoa vuosikymmenien etnisille puhdistuksille. Nytkin pommitukset kohdistuivat ensisijaisesti Israelin asuinsijoiltaan karkoittamaan miljoonaiseen palestiinalaiskansaan. Siviilejä kuoli yli 1000, arvioiden mukaan 45 % heistä oli lapsia. Eikö maamme evankelisluterilaisen kirkon olisi jo aika tehdä välinsä selväksi "Israelin ystävien" kaltaisten uskovaisten kanssa?
Syyskuu 2006 Ilkka Tervonen |
|
Lähetä osoitteeseen
heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai
kommentteja.
|
