|
|
|
|
Ilkka Tervonen:
SAATANALLISET STALINISTIT
Stalinismin aave kummittelee Suomen yllä, jopa pahemmin kuin itsensä Josif Vissarionovits Dzugasvilin eli nimimerkki Josef Stalinin eläessä - ainakin jos on Suvi-Anne Siimestä ja Matti Viialaista uskominen. Niin Vasemmistoliiton ex-puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes kuin saman urheiluseuran ex-puoluesihteeri Matti Viialainen ovat perustelleet eroaan puolueesta stalinismilla. Heidän argumenttinsa ovat kuin neuvostokumpujen yöstä. Euroopassa niin kaduilla kuin nettisivuillakin riehuvat uusnatsit ja taloudessa uusliberalistinen oikeisto. Heistä Siimes ja Viialainen eivät havaintojeni mukaan ole kantaneet huolta. Sen sijaan molemmilla on stalinismin aiheuttamia allergiaoireita. Tosin havainnot stalinismista ovat ainakin Länsi-Euroopassa niin vähissä, että kyse on lähinnä mainitun kaksikon psykosomaattisesta oireyhtymästä. *** Suvi-Anne Siimes kuului siihen trendikkäiden uusvasemmistolaisten joukkoon, jotka suorittivat esiinmarssinsa Vasemmistoliittoa perustettaessa. Puolueen johtoon ja työntekijöiksi nostettiin kaikenlaisia diakonissoja ja patalapunvirkkaajia, joiden työväenliikkeen tuntemus oli lähinnä Helsingin Sanomista ja naistenlehdistä. Tähän joukkoon kuului myös Siimes. Hän on esiintynyt kuin menestyvä naispuolinen yritysjohtaja. Vaalien alla hän suhdetoimintamielessä leipoi vaalipullaa punaisessa mekossaan sievässä punaisessa tuvassaan, poseerasi auliisti ja jakeli haastatteluja, joita ei työväenliikkeen aateperintö juuri rasittanut. Siimekselle Vasemmistoliitosta muodostui lähinnä henkilökohtainen PR-toimisto. Puheenjohtaja esiintyi, muut saivat seurata katseella ja aplodeerata, kun Siimes jakeli poliittisia armolahjojaan Vasemmistoliitolle. Porvaristo myhäili ymmärtäväisesti: saatiin sopiva ihminen Vasemmistoliiton johtoon. Punaisuus merkitsi Siimekselle lähinnä mandaattia valtaan, julkisuutta ja ministerinpaikkaa, vihreys kukkamukuloita ja kasvisruokaa, feminismi naisten kiintiöpaikkoja kenraalikunnasta piispoihin ja yritysjohtajiin. En usko erehtyväni kun väitän, että hänelle kaikki marxilaisuus ja työväenliikkeen perinne ovat stalinismia. *** Matti Viialainen kuuluu kokonaan eri maailmaan kuin Siimes. Kun hän puhuu stalinisteista, hän puhuu myös omasta menneisyydestään. Viialaista ei voi kuitenkaan rinnastaa Satu Hassin, Björn Wahlroosin tai Raija Orasen kaltaisiin kimittäviin ex-stalinisteihin, joille Taisto Sinisalo 1970-luvulla järjesteli elämysmatkoja kommunismiin. Viialainen on kylmän rationalistisesti laskelmoiva järjestöjyrä. Hän suoritti lyhyen järjestömatematiikan oppimäärän jo vanhan teiniliiton kahinoissa. Pitkä matematiikka on tullut suoritettua useampaankin kertaan vaativammissa yhteenotoissa eikä laskuvirheitä ole tullut kovin montaa kertaa, ei ainakaan henkilökohtaiselta kannalta. En ole kovin hyvin paneutunut Viialaisen henkilökohtaiseen aatemaailmaan, mutta sitä ei ole tehnyt kukaan muukaan. Tähän on yksinkertainen syy. Viialainen ei juuri aatteistaan kirjoittele saati teoreettisesti perustele niitä. Hän on pragmaatikko, jolle aatteet liittyvät kulloiseenkin tilanteeseen sopivaan poliittiseen näyttämöllepanoon. Kun Viialainen puhuu stalinismista, hän tarkoittaa ideologista kynnystä, joka estää sosialidemokraateista vasemmalla olevia liittymästä SDP:een. Hän on perustellut yhdistymisen välttämättömyyttä historialla: miksi vuoden 1918 jakoa ei voi ylittää, vaikka 1950-lopulla ja 1960-luvun alussa tapahtunut jakautuminen ay-liikkeessä ja työväen urheiluliikkeessä on jo voitettu. Mainittu ay-liikkeen ja urheiluliikkeen jakautuminen ei kuitenkaan liittynyt sosialidemokraattien ja heistä vasemmalla olevien erimielisyyksiin. Kysymys oli sosialidemokraattien sisäisestä valtataistelusta, jossa silloiset SKDL ja SKP olivat sivullisia mutta kannattivat eheyttämistä. Vertaus on siis historiallisesti ontuva. Viialainen puhuu myös vuoden 1918 poliittisesta jaosta. Silloin työväenliike hajosi sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. En ryhdy sen suurempaan historian kertaukseen, mutta on muistettava, että jako nousi Saksan sosialidemokraattisesta puolueesta. Tämä koko maailman vaikutusvaltaisin puolue asettui Saksan wilhelmiläisen eliitin sotapolitiikan takuumieheksi. Se jakoi koko kansainvälisen sodanvastaisen työväenliikkeen. Saksassa sosialidemokratia rampautuikin niin pahoin, ettei siitä ollut vastusta Hitlerille. Ainakin välillisesti Viialainen viittaa vuoden 1918 jaolla myös Neuvostoliittoon, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan uumenista. Kun Neuvostoliiton edustama reaalisosialismi on nyt kaatunut, suhtautuminen tähän maailman toiseen silloiseen valtakeskukseen ei voi olla jakava tekijä. On kuitenkin muistettava, että suhtautuminen Neuvostoliittoon jakoi 1960- ja 1970-luvuilla koko suomalaisen poliittisen eliitin kokoomuksesta kommunisteihin. Kyse ei siis ollut sosialidemokraattien ja kommunistien välisestä tai edes kommunistien sisäisestä jakaumasta, joskin taistolaisstalinistit toivat siihen oman ulottuvuutensa. *** Kaiken kaikkiaan vetoaminen stalinismiin on historiallinen anakronismi. Stalinismi ei todellakaan voi olla syynä siihen, että Vasemmistoliiton politiikka ihmisarvoisen elämän, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kestävän luontosuhteen puolesta ontuu pahoin. 15.05.2006 |
|
Lähetä osoitteeseen
heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai
kommentteja.
|
