Heikki Typpö:

Työväenluokka ja koulujärjestelmä

Täsmennystä luokkakriteereihin

”Työväenluokalla tarkoitan historiallisen luokkakehityksen lopputuloksena syntynyttä väestöryhmää, joka on taloudellisten pääomien, peruskoulua korkeamman koulutuksen ja yhteiskunnallisten valtaroolien ulkopuolella”, määrittelin työväenluokan kriteereitä edellisessä Kansan Äänen numerossa.

Keskimmäinen luokkakriteeri, eli koulutuksen merkitys, työväenluokan määrittäjänä kaipaa saamani palautteen mukaan tarkennusta. Teen sitä tässä jutussa. Tarkkaan ottaen jokainen noista kriteereistä kaipaa tarkennusta silloin jos määritelmää halutaan soveltaa yksityiskohtaisesti jokaiseen ihmiseen varsinkin luokkien raja-alueella.

Työväenluokan rajaaminen tai ylipäänsä yhteiskuntaluokkien rajaaminen yksilöittäin luokkien raja-alueella on ilmeisesti mahdoton tehtävä, mutta myös epäoleellinen tehtävä. Luokat ovat rajoiltaan joustavia ja jatkuvasti muuttuvia, lähinnä tilastollisesti tiedostettuja, mutta reaalisesti olemassa olevia ryhmiä. Oleellista on mielestäni yhteiskunnallisen luokkakehityksen suunnan jatkuva huomioiminen. Sen avulla voidaan tarkastella myös Suomen koulujärjestelmän suhdetta luokkien olemassaoloon, uusintamiseen, ja kehitykseen järkevästi ja riittävällä tarkkuudella.

Ehkä luokkarajoja ja koulutuksen suhdetta luokkakehitykseen olisikin viisaampaa lähestyä yhteiskuntaluokkien tehtäväalueiden kautta. Porvariston roolina on taloudellisten pääomien yksityinen omistaminen, ja sen avulla maksamattoman työn haltuunotto, riisto, pääoman kasvattaminen ja kasaaminen. Yksittäisen porvarin ihanteena on rikastuminen, koska vain sen katsotaan tuovan vapautta yksilölle. Porvaristo on samalla kaikkein haavoittuvin luokka. Se voidaan näet korvata muilla luokilla, kuten historiassa on tapahtunutkin.

Työväenluokan tehtävänä on puolestaan lisäarvon luominen, kaiken aineellisen rikkauden
tuottaminen ja myös sen kuluttaminen palkkatulonsa määrän mukaisesti. Työväenluokka on pääasiassa kansantuloa tuottava luokka, mutta sitä on myös osa pikkuporvaristosta. Toisaalta työväenluokkaa on myös ei-aineellisia hyödykkeitä tuottavassa työssä, sielläkin se on vallankäytön ja riiston kohteena. Työvoimatavaran (siis ihmistyövoiman) tuottamista ja uusintamista suorittavat alat (kuten opetusalat, sairaalat, hoitolaitokset ja muut ko. palvelualat) tekevät aineellista tavarantuotantoa, siis kansantuloa tuottavaa työtä ja kuuluvat työnjaollisesti eittämättä työväenluokkaan.

Tärkeintä on muistaa, että työväenluokan historiallisena olemuksena kaikilla tuotannon aloilla kapitalismissa on olla vallankäytön ja riiston kohde. Varsinkin porvaristo haluaisi betonoida työväenluokan ikuisesti vallankäytön ja riiston alaisuuteen.

Sivistyneistö ei ole samassa mielessä itsenäinen luokka, kuten porvaristo tai työväenluokka, vaan se vaatii itselleen aina isäntäluokan. Sivistyneistön yhteiskunnallisena roolina kapitalismissa onkin toimia porvariston apuluokkana, kapitalismin etujoukkona, työväenluokan aivopesijänä ja
vallanpitäjänä porvariston lukuun. Ellei porvaristoa olisi, sivistyneistöstä eriytyisi nopeasti omistava porvaristo, kuten Venäjällä tapahtui. Edesmennyt sosialismin etujoukko NL:ssa erosi
kapitalismin etujoukosta kuitenkin siinä, että se oli luokka sinänsä, itsellinen
luokka, koska siinä oli yhtyneenä (tuleva)porvaristo ja sivistyneistö.

Yleisesti ottaen sivistyneistön työ (kasvatus-, hoito- ja palvelutyötä lukuun ottamatta) ei ole kansantuloa tuottavaa, kuten poliittisen järjestelmän toiminta, valtion, oikeuslaitoksen, median, pankkijärjestelmän jne. ylläpito osoittavat. Nämä kuuluvat porvariston etujärjestelmään, ja ovat sen vuoksi olemassa. Siinä tehtävässä porvaristo ja sivistyneistö leikkaavatkin luokkina hyvin vahvasti toisiaan. Tutkimustyö, tekninenkin, on tiedostamista, eikä aineellista tuotantoa.

Sivistyneistö, jos mikä, on hyvin ristiriitainen luokka. Sivistyneistön ”toisinajattelevien” pieni ryhmä ilmentää osaltaan juuri sitä. Pienuudestaan huolimatta se vetää sivistyneistöä työväenluokan suuntaan milloin voimakkaammin, milloin heikoimmin, toimii työväenluokan liittolaisena ja apuna, mutta se ei voi korvata eikä estää työväenluokan omaa liikettä. Tosin sillä on aina ollut ilmeinen pyrkimys ja halu johtaa työväenluokkaa. Sen vuoksi meidän toisinajattelijoiden tulee pitää jatkuvasti yllä sivistyneistön ja työväenluokan yhteen sulauttamisen tavoitteita. Silloin tämä ongelma on tiedostettu, siihen etsitään ratkaisua.

Tulevaisuuden sosialismissa etujoukkoa ei tarvita, koska sivistyneistö ja työväenluokka
ovat yhtyneenä, voisiko sanoa luokaksi itseään eli koko yhteiskunta varten. Porvaristoakaan siinä järjestelmässä ei ole, koska koko luokkajako on hävinnyt, sen seurauksena, että pääomat (kaikki kolme lohkoa) on palautettu yhteiseen omistukseen, hallintaan ja päätösvaltaan.

Tällä hetkellä peruskoulun (9 – 10 luokan) jälkeen koko ikäluokka saa joko lukiokoulutuksen tai ammatillisen peruskoulutuksen (Ne siis haluaisin yhdistää ja liittää varsinaiseen peruskoulutukseen). Nykyään peruskoulun jälkeistä koulutusta nimitetään keskiasteen koulutukseksi. Minun toiveeni mukaan keskiasteen koulutuksen tulisi alkaa vasta laajennetun perusopetuksen jälkeen. Tällaisen, niin sanotun polyteknisen peruskoulutuksen, tulisi koskea koko ikäluokkaa, ja jokaisella oppilaalla olisi yhtäläinen mahdollisuus jatkokoulutukseen haluamallaan alalla. Tällaista koulua on kokeiltu varsin paljon Suomessa ja Ruotsissa, ja varsinkin
DDR: ssä se oli vallitseva koulujärjestelmä, ja siitä on pelkästään hyviä kokemuksia. Tällainen uusi laajennettu peruskoulu menettäisi yhteiskunnallista luokkajakoa uusintavan ominaisuuden.

Kaikki sellainen koulutus, johon nykyinen peruskoulu antaa oikeuden, on pelkästään työväenluokalle tarkoitettua duunarikoulutusta, jonka useimmiten voi hankkia myös oppisopimusteitse tai työkokemuksen kautta. Totta on, että näiden avulla voi saada varsin korkean ammattitaidon. Kokenut timpuri päihittää monessa tapauksessa rakennusmestarin ja insinöörin rakentamisen tiedoissa ja taidoissa, mutta timpuri ei voi korvata rakennusmestaria ja insinööriä ns. herrantehtävissä.

Koulujärjestelmän tehtävänä siis on seuloa etujoukkokoulutukseen kelpaamaton aines jokaisesta ikäluokasta. Ne eivät voi jatkaa lukiossa. Tuo hylätty lapsijoukko jatkaa kulttuuriperinnön haltuunottoa peruskoulupohjalta. Se sivistyspolku on kuitenkin varsin nopeasti kuljettu loppuun, koska se ulottuu vain työnjaon edellyttämiin suoritustehtäviin, joihin ei voi sisältyä työnjohdollisia tai muita pääoman etujen valvomisesta johtuvia tehtäviä.

Opiskelijajoukon valikointi ja karsinta jatkuu myös lukiossa ja  lukiokoulutuksen jälkeen, ja monet lukion käyneet joutuvat sen seurauksena palaamaan duunarisävytteiseen linjaa. Niinpä sellainen lukiopohjainen teknisammatillinen koulutus, joka on vapaata pääoman etujen valvonnasta, tuottaa ammatin, jossa tehdään duunarin työtä. Jos tällaisia kännykkäinsinöörejä on olemassa, he kuuluvat ilman muuta työväenluokkaan.

(Kuten sanottu, luokkarajat eivät ole tarkkarajaisia, eikä tällainen hiusten halkominen välttämättä kuulu enää yhteiskuntaluokkien teoreettiseen erittelyyn.)

Pääperiaate koulutuksen suhteesta luokkajakoon on kuitenkin selvä: Toiminta, joka kohdistuu toisen ihmisen hyväksikäyttöön tai edesauttaa hyväksikäyttöä, on porvariston, ei työväenluokan toimintaa, ja ammatti, jonka nimissä sitä harjoitetaan, ei ole työnjaosta johtuva työläisammatti. Vastaesimerkiksi ei käy timpuriporukan nokkamies, sillä hän on pikemminkin työporukan kokenut luottohenkilö kuin työnjohtaja. Yksityisyrittäjää, jos sillä ei ole palkattuja työntekijöitä, ei mielestäni voida pitää porvarina, olkoonpa sen koulutus mikä tahansa.

Sivistyneistöaineksen ensimmäinen konkreettinen erottelu ikäluokasta tapahtuu siis lukion valintakokeissa tai peruskoulun päättötodistuksen keskiarvon perusteella, vaikka näin ikävää asiaa ei tuona herkkänä hetkenä tiedostettaisikaan. Työläislapsen vanhemmat ovat ansaitusti ylpeitä, jos heidän aarteensa pääsee lukioon eikä ”joudu” ammatilliseen peruskoulutukseen. Raadollisen valikoinnin perusteena ovat opettajien koulutuksessa, opetuksen sisällössä ja koulun käytännössä omaksutut porvariston ja sivistyneistön arvojärjestelmästä kiteytyneet kriteerit.

Jos lukee Hannu Simolan väitöskirjan Paljon vartijat, jossa Simola käy läpi Suomen kansanopetuksen vaiheet Cygnaeuksesta Martti Ahtisaaren allekirjoittamaan perusopetuslakiin voi vakuuttua, että valikointia todella tapahtuu, on aina tapahtunut, eikä sitä tapahdu ainoastaan lukioon pyrittäessä, vaan jo peruskoulun 1. luokalta lähtien. Valikointi suoritetaan ns. kouluarvosteluna, jonka kriteereinä ovat juuri nuo numeromuodon saaneet luokkaedut.

Koska etujoukko ei voi luokkayhteiskunnassa olla liian suuri, valikointi on välttämätöntä. Oppilaiden keskuudessa se muuttuu lopulta keskinäiseksi kilpailuksi paikasta valiojoukossa aina poliittiseen eliittiin saakka.

Nykyinen koulujärjestelmämme toimii siis luokkajaon uusintajana ja sivistyneistön rekrytointijärjestelmänä Suomessa. Tässä järjestelmässä ei lopultakaan paina kovin paljon tieteellisyys ja totuuden etsiminen, kuten yliopistojärjestelmän suuntautuminen irti tiedeyliopistosta kohti innovaatioiden tekemistä osoittaa.

Peruskoulun laajentaminen lukiota ja ammatillista peruskoulua koskevaksi yhtenäiseksi peruskouluksi, joka takaa kaikille muodollisesti esteettömän mahdollisuuden jatkokoulutuksen on välttämätön ja kiireellinen tehtävä. Se onkin vallankumouksellinen tavoite, sillä se johtaa ennen pitkää sivistyneistön ja työväenluokan sulautumiseen yhteen. Se olisi toivoa antava kehityssuunta.

Lähetä osoitteeseen  heikki.typpo@punavihrea.info tätä sivustoa koskevia kysymyksiä tai kommentteja.
Muutettu: 07. joulukuuta 2007